Pikainen kotimatka

Amsterdamista halusimme vain mahdollisimman nopeasti takaisin kotiin. Matka oli jo ollut pitkä ja raskas, seuraavalla kerralla pitaisi kayda katsomassa asioita uudestaan. Amsterdamin kaupungin tarjoama virallinen liftipaikka vaikutti siis teoriassa hyvältä, ihmisten tietäisivät liftaamisesta ja tuosta virallisesta paikasta. Toisin kuitenkin kävi. Kun pääsimme paikalle, tienvarressa odotteli jo kaksi seuruetta. Ensimmäiset kolme poikaa yrittivät päästä ilmeisesti Belgiaan vain peukku pystyssä ilman kylttiä. Tyypit vieläpä näyttivät sen verran fruittarijupeilta, että heillä varmasti olisi varaa maksaa matkasta. Toinen seurue oli vähän hipahtavampi paristkunta varustettuna pahvisella "Belgium"-kyltillä. Itse siis asetuimme jonon perällä überhienon ja tuunatun liftikansiomme kanssa, jossa tällä kertaa luki "Hamburg".

Odottavan aika kävi jälleen kerran pitkäksi, ja meinasin jo olla siirtymässä jonnekin muualle liftaamaan kun ensimmäinen auto pysähtyi. Auto pysähtyi tietysti ensimmäisen seurueen kohdalle, sillä he olivat ensimmäisinä jonossa, mutta lopulta meillä kävi tuuri, sillä auto oli menossa meidän kannalta oikeaan, muiden kannalta väärään suuntaan. Ystävällinen mies ajoi meidät huoltoasemalle muutaman kymmenen kilometrin päähän meidän ihmetellessämme hullua tuuria. Asemalla odottelimme taas noin puoli tuntia kun puhelias mies otti meidät kyytiin ja ajoi Münsteriin. Vastoin GPS:nsä tahtoa mies ajoi meidät kaupungin halki seuraavalle hyvälle liftipaikalle, lisäten hänen alkuperäisiin matkasuunnitelmiinsa varmasti yli 50 km.

Huoltoasema oli oikeastaan aika surkea paikka liftata, ja olimme molemmat nääntyä kuumuuteen ja turhautumiseen kun vihdoin saimme eräältä pariskunnalta kyydin Bremeniin. Sama turhautuminen ja väsymys vaivasi täällä, eikä itku ollut enää kaukana kun kolme nuorta ja iloista tyyppiä lupasi viedä meidät perille Hampuriin. Porukka oli matkalla kikkeripeliin, vaikkei kukaan millään muulla tavalla tuntunut pitävän Hampurista. Matkalla kuitenkin ehdimme jutella niitä näitä vaikka mistä, ja tunnelma oli selvästi iloisempi kun jäimme kyydistä taas yhdellä huoltoasemalla. Kello oli jo paljon ja olimme yksissä tuumin päättäneet jäädä yöksi tälle asemalle, mahdollisimman hyvään paikkaan. Kumpaakaan ei kuitenkaan hirveästi väsyttänyt, ja yritimme mahdollisimman hiljaa ja huomiota herättämättä saada ajan kulumaan kun olimme löytäneet yöpymiseen soveltuvan paikan motellin parkkipaikan hiljaiselta puolelta.

Yö sujui molempien kannalta mukavasti ja fiilis oli hyvä kun aikaisin aamulla siirryimme paikan parhaalle liftauspaikalle odottamaan. Muutamilta rekoilta ehdimme ohessa kysellä kyytiä, kunnes myöskin yön parkissa viettänyt bussi pysähtyi ja lupasi viedä meidät Tanskaan menevälle lautalle. Bussi oli kuulemma tulossa suoraan tehtaasta ja sen uusi omistaja ajoi sitä kohti uutta kotia Tanskan Lollandissa. Mukava kuski ja pitkän ilmaisen bussimatkan absurdius ei kuitenkaan jaksanut virkistää hirveästi, vaan suuri osa matkasta kului kummankin vuorotellen torkkuessa bussin invaistuimilla. Kuski jaksoi hoitaa hommansa ja ajoi meidät suoraa tietä Puttgardeniin ja Tanskaan menevään lauttaan. Koska pääsimme lauttaan bussin sisällä, ei meidän tarvinnut maksaa tästäkään matkasta yhtään mitään.

Lautalla hyvä tuuri vain jatkui, kun meille tuli juttelemaan Afrikassa syntynyt ja kasvanut ruotsalainen mies. Tyyppi vaikutti oikein mukavalta, ja hän lupasi heittää meidät suoraan Jönköpingiin asti, Ruotsinmatkamme puoliväliin. Pitkällä automatkalla mies osoittautui todellakin mukavaksi ja ihan fiksuksi jätkäksi. Itse istuin takapenkillä ja keskityin lähinnä nauttimaan mm. Euroopan pisimmän sillan tarjoamista maisemista, mutta kuuntelin myös mielenkiinnolla edessä käytävää keskustelua miehen elämästä, työstä, politiikasta, urheilusta, kasvissyönnistä ja eläinten oikeuksista. Ehkä pisimmän yhdellä istumalla kuljetun matkan jälkeen Eric jätti meidät huoltoasemalle sekä antoi meille käyntikorttinsa ja käski kirjoitella kun pääsemme kotiin.

Huoltoasema osoittautui todella huonoksi paikaksi liftata, ja eräs paikan asiakas kertoi liftanneensa samassa paikassa tuntikausia saamatta kyytiä ja kannusti meitä vaan jatkamaan. Varmaan yli pari tuntia ehdimme tuskailla sateisessa säässä, kun vähän suomea puhuva virolainen rekkakuski tuli juttelemaan Barbaralle ja lupasi viedä meidät määränpäähämme Tukholmaan. Matkalla englanti osoittautui paremmaksi yhteiseksi kieleksi, ja keskustelu liikkui yleisellä ja helpolla tasolla. Matkan jännimmät vaiheet koettiinkin vasta perillä Tukholmassa, kun täysperävaunurekkamme jäi jumiin ahtaaseen tietyömaakohtaan, ja taitavasta pujottelusta huolimatta kuskilta meni puoli tuntia saada auto pois loukosta. Vihdoin noin yhdentoista-kahdentoista aikaan illalla jäimme kyydistä kun auto oli saatu perille Silja Linen terminaalin edustalle. Olimme siis kulkeneet yhdessä päivässä toistaikseksi pisimmän liftimatkan, noin 1000 kilometriä, Hampurista Tukholmaan. Meidän matkamme ei kuitenkaan ollut vielä ohi, sillä olimme ehtineet varata lippumme Viking Linelta, ja jäljellä oli vielä muutama kilometri käveltävää sateisessa Tukholmassa.

Väsymys kuitenkin voitti, ja päädyimme viettämään vielä viimeisen yön parkkitalossa, jossa Barbara pelkäsi meidän saavan kaasumyrkytyksen. Ehkä neljän tunnin unien jälkeen heräsimme kuitenkin molemmat hengissä ja terveinä ja taitoimme loppumatkan tunnelbanalla Viking Linen terminaaliin. Astuessamme laivaan, oli tunnelma todella omituinen. Kuuden viikon liftaamisen jälkeen olimme takaisin Ruotsinlaivalla, ja kerrankin voisimme olla varmoja siitä että tämä kyyti vie meidät perille. Matkamme viimeinen, yhdentoista tunnin merimatka kului siis lähinnä Turkua ja Suomea ylistäen, asioita kaivaten ja matkaa muistellen. Emme voineet kuitenkaan luopua matkan aikana tarttuneista tavoista, ja aiheutimme pahennusta kanssamatkustajien keskuudessa nukkumalla hyttikäytävällä ja syömällä kahvila-asiakkaiden tähteitä.

Dam di dam Amsterdam

Herasimme Overtoomilla sijaitsevassa squatkahvilassa kahdeksalta, sillä sisään astui tyyppi jota luulimme sähkömieheksi. Meille kun oli kerrottu että työmiehet tulevat aamulla. Olimme joka tapauksessa menossa suihkuun pari kerrosta ylemmäs, joten ajattelimme nukkuvamme muutaman tunnin siellä ja lähteä sitten mäkeen. Olimme juuri nukahtaneet vessan lattialle, kun sisään astui joku talossa asuva tyyppi joka kehotti meitä lähtemään pois suihkun jälkeen. Kävimme vielä alakerran kahvilassa syömässä aamupalaa kaikessa rauhassa, sillä Ranskan jälkeen emme halunneet enää kiirehtiä millään tapaa.

Aamulla ennen heräämistä olin saanut tekstiviestin edellisiltana paikalla henganneelta Erikalta, joka oli ottanut meidän yöpymisen omalle vastuulleen. Hän ehdotti, että voisimme viedä rinkkamme päivän ajaksi turvaan hänen kotiinsa muutaman korttelin päähän squatista. Talo sijaitsi rikkaalla alueella ja myös näytti siltä. Alunperin talossa oli toiminut poliisiasema, mutta aseman muutettua joskus 1980-luvulla talo oli vallattu lähes heti. Neljästä kerroksesta kolme ylintä oli kunnostettu asuinkäyttöön kahdeksan ihmisen huoneiksi, kussakin huoneessa oli oma mielenkiintoinen pohjaratkaisu ja noin 30 neliömetriä tilaa. Kellarikerroksen kunnostus oli vielä vaiheessa, sieltä löytyi kaksi alkuperäisessä kunnossa olevaa selliä jotka aiotaan kunnostaa museokäyttöön. Alhaalla oli myös vierashuone, muuten kellarissa oli lähinnä varastotilaa. Kauniin talon kruunasi takapihan puutarha, joka oli huomattavasti vehreämpi ja vihreämpi kuin naapurinsa. Amsterdamin ihanteellisista sääoloista johtuen takapihalla kasvoi niin mansikoita, viinirypäleitä, viikunoita kuin kiiwejäkin.

Erikan esiteltyä talon, olimme jo ehtineet sopia että saamme nukkua yhden yön vierashuoneessa. Seuraavana päivänä paikalle tulisi vieraita muualta, joten meidän pitäisi antaa tilaa seuraaville. Asia oli meidän puolestamme okei, ja saatoimme vihdoin lähteä kiertelemään kaupungille.

Koko Amsterdamissa olemisen aikana emme oikeastaan muuta tehneet kuin kiertelimme ympäriinsä ja ihastelimme kaupunkia. Näimme pääkadun turistikaupat ja merkkiliikkeet, squattikeskittymän kokonaiset vallatut korttelit ja kadut, homoystävällisyydestään tunnetun kaupungin erikseen homokrääsään erikoistuneiden liikkeiden tarjonnat ja tietysti kymmenet kadunvarsien coffee shopit. Ehdimme pari kertaa matkustaa pummilla raitiovaunussa ennen kuin kuulimme Erikalta että se on käytännössä mahdotonta. Toinen lempiaktiviteettimme dyykkaus oli sen sijaan melko helppoa täälläkin, mielenkiintoisimmiksi löydöiksi osoittautui lähialueen suurimmasta puistosta peräkkäisinä päivinä löytämämme lastenjuhlien jäänteet.

Myöhään illalla palasimme takaisin talolle oman avaimen kanssa, ja päädyimme keskustelemaan pitkään Erikan ja Martyn kanssa elämästä ja kaikesta muusta mahdollisesta. Kaikkien muiden jo mentyä nukkumaan sovimme, että olemme talossa vielä yhden yön - ja asukkaiden puolesta saisimme viipyä niin pitkään kun halusimme - entisissä selleissä, nykyisessä monitoimihuoneessa. Muut eivät tästä järjestelystä tienneet, joten aamulla kun heräsimme meitä odotti yläkerrassa söpö pieni pakkaus vegaanisia sushirullia jonka päällä luki lapussa "for the road".

Tie ei kutsunut vielä, vaan vietimme toisen päivän kuljeskellen kaduilla ilman tekemistä. Odottamamme postipaketti oli viimein saapunut, joten mikään ei enää pidätellyt meitä kaupungissa. Juhlistimme viimeistä iltaa Damissa Erikan ja Martyn kanssa pienen pienessä mutta erittäin mukavassa homobaarissa, jonne ei mahtunut yhtään pöytää baaritiskin lisäksi, mutta jonka nurkassa oli pieni pyöreä lava karaokelaulajia varten. Tiistai oli paikan karaokepäivä, ja listan yllättävä kansainvälisyys yllätti meidät. Barbara pääsi laulamaan kaksi laulua suomeksi, ja illan aikana kuulimme lauluja niin englanniksi, hollanniksi, ranskaksi, espanjaksi, italiaksi kuin hindiksikin. Eräs paikallinen mies viihdytti yleisöä laulamalla "jostakin netistä" bongaamansa Joutsenlaulun todella hyvällä lausunnalla. Jossakin vaiheessa saimme pitkästä jonosta tarpeeksemme ja lähdimme takaisin kotiin noustaksemme aikaisin aamulla liftaamaan.

Rynnakolla Ranskan lapi

Meista kumpikin suorastaan rakastaa Barcelonaa, mutta kahdeksan paivaa oli talla kertaa tarpeeksi. Torstaiaamuna herasimme taas vahan liian myohaan ja hoidimme aamutoimet vahan turhankin rauhallisesti. Tien paalle paasimme pienen metromatkan, junamatkan ja parin tunnin kavelyn jalkeen. Liftiohjeiden tulkitseminen vaarin vahan hidasti matkaa tuskaisen kuumassa helteessa, eika virhetulkinnasta seurannut junaradan yli juokseminen rinkat selassa juuri auttanut asiaa. Huoltoasemalla saimmekin sitten rauhoitella hermojamme ihan kunnolla, silla kyydin saamiseen meni vahintaan pari tuntia. Meita kuskasi kirjava joukko mukavia tyyppeja, ja lopulta olimme takaisin tutussa ja suurinpiirtein turvallisessa Ranskassa.

Hidas aloitus koetteli uskoamme ja muutamaan otteeseen pelkasimme ettemme sittenkaan paasisi yhdessa paivassa perille Toulousiin. Kun ilta jo hamarsi ja kovin neuroottinen rekkanainen jatti meidat keskelle motaria, olimme varmoja etta matka tyssasi tahan. Kovalla tarmolla puskimme kuitenkin pari kilometria eteenpain pitkin pienia teita ja aanieristevalleja, ja loysimme itsemme Narbonnen tietullilta.

Narbonnesta meidat nappasi kyytiinsa hiljainen ja hieman omituinen mies, ja kertoi vievansa meidat perille Toulousiin. Mies kertoi olevansa kotoisin Turkista, eika siksi puhunut juuri englantia. Muutaman hankala keskustelunaloitus kaytiin, ja luulimme kaikkien olevan selvilla tulevasta. Toulousista kuitenkin jatkoimme matkaa viela eteenpain ja parinkymmenen kilometrin paassa meille vasta selvisi, etta mies oli tuonut meidat yoksi kotiinsa, kun meilla ei ollut muutakaan paikkaa. Olimme tietysti jo tottuneet nukkumaan kaiken maailman huoltoasemilla ja tietulleilla, mutta yo ihan oikeassa ihmisasumuksessa oli tietysti hyvin tervetullut. Keskustelua ei vielakaan paassyt syntymaan kielimuurin takia, mutta saimme miehelta kupilliset teeta ja katselimme kuvia hanen lapsistaan, Paasimme yoksi olohuoneen vuodesohvalle ihan oikean peiton ja tyynyjen kanssa, ja aamulla mies tarjosi uudet kupilliset teeta patongin kera. Han oli tehnyt meille myos lihamunakasta, josta jouduimme kieltaytymaan mahdollisimman kohteliaasti. Kiusaantuneina olimme jo valmiit lahtemaan, mutta mies vaati etta kaymme ensin suihkussa. Vasta kun olimme suihkun jalkeen viela hieman kosteina rinkat selassa ovella, han suostui heittamaan meidat Toulousiin tielle kohti Pariisia.

Mies jatti meidat kuitenkin todella paskaan paikkaan keskelle moottoritieta. Hetken olimme vahan pallo hukassa, kunnes lahdimme tarpomaan vilkkaan tien laitaa kohti ainoaa, joskin todella huonoa liftaamiseen kelpaavaa paikkaa. Pyorimme ympariinsa liittyma- ja risteysalueilla varmaan pari tuntia, ennen kuin pysahdyimme moottoritien rampille ja toivoimme parasta. Aivan liian pitkan odottelun jalkeen olimme jo kerata kamppeemme ja kavella seuraavalle bussipysakille, kun auto pysahtyi. Mukava ja ystavallinen nainen vei meidat Toulousin sisalla oikealle tietullille, josta matka varsinaisesti saattoi alkaa.

Elamaamme hieman kyllastyneina paatimme hyvaksya kaikki edes oikeaan suuntaan menevat kyydit, jotta valttyisimme hermoja raastavalta odottamiselta. Taktiikka osoittautui kannattavaksi ja paasimme lopulta illalla perille Pariisiin. Taitoimme siis paivassa noin 700 km lyhyissa patkissa, vaikka jouduimme odottelemaan yli tunnin kolarin aiheuttamassa liikenneruuhkassa matkan puolivalissa. Matkalla tapasimme jopa eraan Costa Ricasta kotoisin olevan miehen, jonka liftaustyyliin verrattuna omamme vaikutti oikein toimivalta.

Pariisi oli meille vain pakollinen pysakki matkalla Ranskan halki. Kumpikin meista oli kuullut oikeastaan pelkkia haukkuja ja huonoja kertomuksia kyseista kaupungista, ja vasta eraassa puistossa kavellessamme meille selvisi, etta kumpikaan ei ollut oikeasti halunnut tulla, olimme vain luulleet etta toinen meista haluaa. Saapuminen valtavaan kaupunkiin illalla yhdeksalta ilman yopaikkaa ei ollut kovin hyva lahtokohta, eika sade suinkaan auttanut asiaa. Paatimme kuitenkin antaa Pariisille tilaisuuden.

Paikassa, jossa nettitunti maksaa 7 euroa ja teekupillinen 4,5 euroa ei koyha hippi oikein loyda omaa paikkaansa. Ensimmaisena yona sateessa harhailun jalkeen paadyimmekin nukkumaan eraalle hiljaiselta vaikuttavalle sisapihalle mielestamme hyvaan paikkaan. Pihaan ajavat autot ja skootterit kuitenkin pelastyttivat meidat pari kertaa, mutta mina onnistuin jotenkuten nukahtamaan. En ollut herata edes koko ajan yltyvaan sateeseen, ennen kuin Barbara joutui ottamaan kovat otteet kayttoon. Yo vaikutti jo menetetylta tapaukselta, mutta kaikki paattyi lopulta hyvin saman sisapihan roskakatoksessa. Aamulla herasimme korkokengilla aanekkaasti kavelevan (oletettavasti) naisen askeliin, kun han yritti tuoda roskia meidan valtaamaamme tilaan. Oli siis selkeasti aika nousta ja vaihtaa maisemaa.

Painavista rinkoista huolimatta onnistuimme yhdessa paivassa nakemaan Notre Damen, riemukaaren ja Eiffeltornin kaiken dyykkaamisen ja levahtamisen ohessa. Torkean kallis, turistien kansoittama ja naennaisen epaystavallinen metropoli ei ollut voittanut meita puolelleen, kun jalleen kerran kaperryimme samaan roskakatokseen yoksi. Kumpikin vain odotti aamua ja seuraavaa liftikyytia pois taalta, mutta tiedostimme olosuhteiden olleen epasuotuisat ja uskon etta kumpikin viela antaa Pariisille uuden mahdollisuuden.

Ennen sita suuntasimme kuitenkin pohjoiseen ja toivoimme paasevamme taas vahan lahemmas kotia. Jalleen kerran tulkitsin netista loydettyja ohjeita vaarin, ja paadyimme ensimmaisen hyvin lyhyen kyydin jalkeen kavelemaan pitkin motarinvartta. Eras ystavallinen sielu kuitenkin pelasti meidat parin kymmenen kilometrin kavelylta ja heitti meidat Pariisista Lillen suuntaan menevalle tietullille. Saimme pian hyvan kyydin mukavalta belgialaisparilta, joka oli matkalla kotiinsa Brysseliin. Barbaran hammennettya kuskimme, paadyimme todella huonolle ja hiljaiselle huoltoasemalle juuri ennen Brysselia. Siella odottelimme pitkalti yli kaksi tuntia alternative festareilta myoskin Amsterdamiin matkaavan liftariparin kanssa. Huoltoaseman ainoa hyva puoli oli roskiksesta loytamani kokonainen pahvilaatikollinen taynna leivonnaisia ja taytettyja leipia. Runsaat evaat lohduttivat huonoa mielta pikkaisen, ennen kuin saimme kyydin Antwerpeniin. Olimme koko touhuun kyllastyneina siis vaihtaneet maaranpaamme hieman lahemmas tavoitteena saada lyhyempia kyyteja pois huonosta paikasta. Niin me siis jatimme ennen meita tulleet kumppanukset miettimaan, mita he tekivat vaarin.

Brysselista Amsterdamiin on vain 200 km, joten matka ei ehtinyt olla millaan tavalla erikoinen. Kolme kyytia huonolta asemalta, ja me loysimme itsemme Damista aivan maaranpaamme ovelta. Kavereiden ohjeilla olimme siis paatyneet eraalle entiselle squatille kysymaan yopaikkaa. Meille tarjottiin ilmaista ruokaa ja juomaa, ja kohdallamme tehtiin poikkeus kun meidat paastettiin yoksi paikan kahvilaan. Nukahtaessamme siistin squatkahvilan sohville emme voineet vielakaan uskoa, etta Barcelonan ja Amsterdamin valissa oli kulunut vain vaivaiset kolme yota ja lahemmas 1500 kilometria.

Barcelonan toinen puoli

Eilen oli pitkasta aikaa taas rento tekemisen meininki koko paivan. Paivajarjestykseen kuului pitka ja hidas aamu runsaalla aamupalalla, kaikkien vaatteiden peseminen likaisessa kylpyammeessa jne. Normaalia arkea siis. Suurimpana tavoitteena oli kuitenkin paasta ruskettumaan ja uimaan aurinkorannalle.

Olin pessyt kaikki vaatteemme, joten minulla ei ollut yhtaan kuivaa paitaa paalle pistettavaksi. Aurinko oli loytanyt tiensa takaisin tanne, joten saan puolesta ei pitanyt olla ongelmaa. Lampotila oli niin korkea meille pohjoismaalaisille, etta paatimme hankkiutua rannalle metrolla, mutta matkalla kohtasimme ensimmaisia merkkeja espanjalaisesta kaksinaismoralismista. Lahimmat metron sisaankaynnit oli talla kertaa melko hyvin vartioidut, joten jouduimme kiertamaan hieman kauemmas paastaksemme maksamatta sisaan. Kaikki olisi sujunut muuten hyvin, mutta jo alas metrotunneliin johtavilla portailla lipunmyyja tuli ilmoittamaan, etta en saisi tulla metroon ilman paitaa. Ajattelin taman olevan vain suoraa vittuilua, silla kaikki lipunmyyjat varmasti tunnistavat meidat jo niiksi samoiksi pummeiksi jotka eivat ikina maksa matkastaan.

Kavelimme siis katua pitkin seuraavalla asemalle, jonne sisaan paaseminen ei ollut mikaan ongelma. Metromatkan aikana kuitenkin kiinnitin huomiota siihen, etta kaikilla muilla jotka olivat matkalla rannalle tai takaisin oli 35-40 asteen helteesta huolimatta kaikki vaatteet paalla. Perille kuumalla hiekalla paljasta pintaa nakyi kuitenkin huomattavasti enemman kuin kangasta, eivatka rusketusta havittelet paljaat tissiparit olleet harvinainen naky.

Rannalta suuntasimme vanhan kaupungin kirkkojen ja pienten putiikkien lapi kohti tuoretoria ja sen jatepuristimia. Paikalliset "dyykkarit" jos heita niin voi kutsua neuvoivat meille miten systeemi toimii. Kourallinen nalkaisia ihmisia odotteli jatepuristinten luona, etta kauppiaat tuovat paivan roskasaaliin, ja syoksyvat heti laatikoiden luo napaten kaiken syotavan. Meno ei kuitenkaan ole ollenkaan likainen ja saalittava tai elaimellinen, vaan meidan lisaksemme paikalla oli siististi varikkaisiin mekkoihin pukeutuneita nuoria naisia ja pari miesta. Kaikki muut vielapa odottivat kiltisti hieman kauempana puristimista ja jakoivat saalista, paitsi yksi ikava tapaus. Elava esimerkki etelaisesta machokulttuurista vahtasi tulevia roskakuormia kapeassa kaytavassa josta han heti ensimmaisena kavi nappaamassa parhaat saaliit. Puristinten edessa han oli se joka heitti kaiken pois, valiten paalta sen mita itse halusi. Kaikesta huokui aarimmaisen epamiellyttava testosteroni ja alfaurosmeininki. Aarimmillaan se nakyi siina, kun mies heitti pois minun pyytamani appelsiinin ja tyttojen haikailemat persikat, koska "ne eivat olleet enaa hyvia". Kukaan muista paikalla olleista ei selvastikaan pitanyt miehen kaytoksesta, mutta hyvaksyivat sen hiljaa. Ehka hyvitellakseen huonoa kaytostaan mies kuitenkin taas omavaltaisesti dyykkasi vesimelonin, antoi sen kuitenkin meidan vieressamme oleville tytoille ja lahti vihdoin pois. Tata ennen han oli tietenkin heittanyt pois ison laatikollisen avokadoja, jotka me olimme ajatelleet saastaa myohemmin tuleville. Me olimme jo saaneet tarpeeksi tasta idiootista ja olimme lahdossa pois, hyvastellessamme meita auttaneita tyyppeja he antoivat meille saamansa vesimelonin, koska eivat selvastikaan halunneet pitaa idiootilta saatua "lahjaa".

Valtava laatikollinen ruokaa mukana lahdimme kulkemaan kohti vuorta, jolta nakee koko Barcelonan kaupungin. Matkalla olimme dyykanneet noin kaksi kassillista kaikenlaista ruokaa joten perilla odotti kunnon tukeva, ilmainen ateria. Muuten todella mukavaa paivaa jai kuitenkin varjostamaan huonosti kayttaytyva machomies ja lukuisat kaupat ja se yksi metroasema, jonne mina en kelvannut koska minulla ei ollut paitaa paalla. Kirkkoon sain kuitenkin menna ilman mitaan huomautuksia.

Barcelona has my heart, mutta kaksinaismoralistinen sievistely ja allottava machoilu saavat minun puolestani haistaa pitkan p*****.

Lammin yllatys

Aamu alkoi yllattavan mukavasti Perpignanilaisen tietullirakennuksen takana, ja paasimme liftiasemiin tien toiselle puolelle. Kovin pitkaan ei tarvinnut odottaa kun vanha mies pysahtyi ja lupasi vieda meidat vihdoin rajan toiselle puolelle Espanjaan. Parin vaarinkasityksen ja oman aamuisen kohmeisuuteni takia paadyimme miehen kyydissa muutaman kilometrin paahan rajasta La Jonquera nimisen pikkukylan tietullille. Molempia vitutti ihan hulluna silla oli aika selvaa ettei tasta paastaisi ikina minnekaan, kaikken vahiten unelmiemme kaukaiseen Barcelonaan. Yritimme kuitenkin parhaamme kaikesta huolimatta, ja olimme todella epatoivosina jo valmiit luovuttamaan, kun sama mies tuli takaisin ja nappasi meidat taas kyytiin. Kerroimme, etta rajalta on helpompaa saada kyyti Barcelonaan ja olisi kiva paasta sinne.

Rajalla kavimme viimein syomassa aamupalan tien varren kahvilassa, ja kasvispatongin jalkeen saimme uutta voimaa jatkaa matkaa. Hyvat yrityksemme meinasivat kuitenkin kaatua heti alkuunsa, kun Espanjan puolella poliisi tuli sanomaan, etta Espanjassa liftaaminen on laitonta, joten meidan pitaisi menna Ranskan puolelle. Paikka oli sinansa ihan okei, eniten vituttu turha muutaman metrin siirtyminen jonkin tyhman lakiseikan takia. Pari autoa ehdimme pysayttaa Ranskan rajojen sisapuolelle, kunnes ranskalainen poliisi laiskasti kavelee paikalle, haluaa nahda passimme ja kertoo etta emme saa pysayttaa autoja "moottoritielle" turvallisuussyista, vaikka autot tullissa ajoivat maksimissaan 20km/h. Han ystavallisesti kehotti meita siirtymaan takaisin Espanjan puolella sijaitsevan tienvarsikahvilan parkkipaikalle kysymaan kyytia. Vasta tassa vaiheessa Kosmos palasi puolellemme kun puhelias ranskalaisnainen halusi meista seuraa matkallaan Barcelonan lentokentalle.

Barcelona itsessaan oli jopa kivempi kuin olin kuvitellut. Sadetta enteileva pilvinen saa piti ilman mukavan viileana, ja kaduilla ja puistoissa riitti ihmisia. Barbara oli kaynyt Barcelonassa kerran aikaisemmin, joten turistikartan ja muistin varassa suunnistimme Sagrada Familialle, meidan matkamme keskeisimmalle paikalle. Olimme Prahassa kaydessamme sopineet etta asumma Barcelonassa kaverimme squatissa, jonka piti sijaita jossain Sagrada Familian lahella. Todella suurpiirteisen kartan ja muutaman sanallisen ohjeen perusteella lahdimme etsimaan taloa huonolla menestyksella. Tunnin edestakaisin marssimisen jalkeen paatimme vaan kokeilla squateilta nayttavia taloja silta varalta etta joku huolisi meidat luokseen. Ehdimme koputtaa ensimmaista potentiaalista ovea, kun parvekkeelta huudettiin ystavallisesti "hola" ja "hello" ja luvattiin avata ovi. Vasta oven auettua meille selvisi etta talossa asui suomalaisia tyyppeja. Tietysti aloimme heti puhua hulluna suomea ja selvittaa kaikkea taloon ja siella asumiseen liittyvia seikkoja. Olimme sittenkin loytaneet aivan oikean talon, vaikka karttaamme piirretty piste oli mm. kadun toisella puolella. Talon suomalaiset vieraat Emma ja Maia tunsivat saman kaverin kuin me, ja olivat itse tulleet talolle aivan vaaran osoitteen varassa noin kaksi viikkoa aiemmin. Sittemmin taloon olivat asettuneet myos lontoolainen Michael ja Orlandosta kotoisin oleva Adam.

Tulimme kaikki heti alusta asti hyvin toimeen ja muutamat talossa yhdessa viettamamme paivat kuluivat kuin siivilla. Kaupungissa pidemmaan henganneet nayttivat meille toisia squatteja ja hyvia rantoja ja dyykkipaikkoja, lapi kaytiin myos metroporttien ylittaminen maksamatta ja se kuinka talon parvekkeelle valilla heitetaan kananmunia ilkeiden naapureiden toimesta.

Ensimmaisen iltana kuuntelimme kaikki keittiossa mm. Michale Jacksonia ja teimme ruokaa. Myohemmin muut lahtivat rannalle jonkun tuttunsa laksiaisbileisiin ja me jaimme kahdestaan tutustumaan talon loistilanteeseen. Lattioilta loytyi kirppuja hyppimasta, jonkun sangyssa taisi olla luteita, mutta tailta ja punkeilta ollaan toistaiseksi valtytty. Englanninkielisia tyyppeja pienet hyonteiset eivat tuntuneet haittaavan, mutta me paatimme varmuuden vuoksi imuroida huoneemme valttyaksemme uusilta puremilta.

Seuraavat paivat jatkoivat samaa huoletonta ja kiireetonta rataansa. Kavi ilmi etta vanhat suomalaiset nokian laturit eivat toimi taalla, joten olimme miltei kaikki ilman toimivia puhelimia. Kukaan ei ollut moneen paivaan tai viikkoon tiennyt mita kello on, mutta brittilaisen iPodin soittaessa vanhoja hitteja kukaan ei valittanyt. Sateisten paivien harmaassa massassa kavimme kaupungilla shoppaamassa, tuoretorilla dyykkaamassa, uimassa rannalla alasti kuunvalossa, La Papa nimisella squatilla syomassa halpaa vegaanista ruokaa, yritimme museoihin maksamatta, pelasimme noppapeleja pimeassa puistossa ja pyoritimme poita talomme katolla. Laheisen Sagrada Familian vieressa oleva turistien suosima puisto on tarjonnut yllin kyllin ilmaista ruokaa ja useimmista puistoista ja aukioista loytyy juomakelpoista vetta syoksevia hanoja. Halpaakin halvempi viini ja sangria tarjosi paljon viihdyketta muille, minulle riitti tuoreet mehut ja espanjalainen soijamaito.

Kaikkein parasta koko hommassa oli omasta mielestani hyva porukka, joka sattui vierailemaan samaan aikaan asukkaista tyhjassa talossa. Muutamien paivien aikana tulimme jo melko laheisiksi ja tunteet vaihtelivat laidasta laitaan kun kaikki muut paitsi mina ja Barbara lahtivat aikaisin tana aamuna. Toivottavasti naemme kaikki yhdessa viela Suomessa, mutta siihen asti me aiomme nauttia tyhjasta talosta lampimine suihkuineen ja kattoterasseineen taivaalla polttavan auringon palattua viimein takaisin. This is what I call life!

Liftaamisen vaikeuksista

Matka Grenoblesta Montpellieriin oli ollut suhteellisen helppo ja nopea, vaikka meita oltiin peloteltu Ranskassa liftaamisen vaikeudesta. Tasta rohkaistuneena lahdimme aamulla aikaisin etsimaan netista loytamaamme liftipakkaa, tavoitteena paasta paivassa Barcelonaan asti.

Paikka oli oikein lupaava. Suuri tietulli, jossa autot joutuvat pakosta pysahtymaan ja ehtivat nahda meidat kunnolla. Aikamme heiluteltuamme kylttia pakettiauto pysahtyi ja tarjosi kyytia n. 70 km paahan, mutta ajattelimme ottavamme kyyteja vain vahintaan rajalle asti.

Aika kului. Paikalle saapui kaksi muuta liftaajaa myos maaranpaanaan Barcelona. He odottivat kohteliaasti sivussa. Noin parin tunnin jalkeen aloimme olla epatoivoisia, ja kun eras mies tarjosi kyytia 60 km paahan, otimme sen. Siella jaimme taasen tietulliin jumiin, silla tietullilla oli vain viereisesta pikkukaupungista tulevien liikenne ja hyvin harva oli menossa Espanjaa kohti. Tassa paikassa ei ollut mahdollista olla varjossa ja aurinko porotti ankarasti.

Aivot sulivat, ajatus takelsi, koko ajan oli jano ja vasy. En vielakaan voi ymmartaa ranskalaisten mentaliteettia: ihmiset nakivat kuinka karsimme kuumuudessa eika kukaan tarjoutunut viemaan meita edes pienta matkaa eteenpain. Lopulta kolmen tunnin jalkeen sama pakettiauto kuin Montpellierissa pysahtyi ja vei meidat n. 25 km eteenpain, n. 25 km tuntivauhdilla, silla edessapain oli ollut kolari.

Taas olimme pikkukaupungin tietullilla. Tassa jalleen odotimme varmasti kolme tuntia armottomassa paahteessa. Kun pikkuruinen auto pysahtyi ja kertoi menevansa n. 20 km Espanjan puolelle hypimme riemusta. Auto oli hyvin pieni ja hajoamispisteessa. Etupenkeilla oli kaksi nuorta miesta jotka olivat menossa lomalle. Heti kavi selvaksi etta kuski ajoi todella holtittomasti aivan liian kovaa ja ohitteli muita vaarallisesti. Kun toinen kysyi tahdommeko maria kieltaydyimme kohteliaasti ja ajattelin etta no, eipa siina mitaan. Kun pelkaajan paikalla istuva veti viivan kokkelia nenaan ja sen jalkeen kuski myos (tama kaikki siis tosiaan ajaessa autoa 160 km nopeudella) alkoi pelottaa toden teolla. Keksimme hatavalheen etta meilla on ystava Perpignanissa ja olisi parempi yopya siella. Kuski varmaan aavisti jotain ja oli hieman loukkaantunut kun kyyti Espanjaan ei kelpaa. Hetken jo mietin paastaako han meita kyydista ollenkaan. Kun olimme jo ajaneet kaupungin ohi he jattivat meidat tietullille ja jatkoivat matkaa. Autossa pokka piti viela ihan hyvin, mutta pois paastya oli pakko tuhertaa pari kyynelta. Se olisi voinut olla viimeinen kyyti.

Pidettyamme taukoa koetimme viela liftata noin tunnin kunnes paatimme luovuttaa silta paivalta. Kello laheni jo kymmenta ja ukkoskuuro pauhasi lahella. Menimme tietullirakennuksen taakse, jossa oli tyontekijoiden parkkipaikka ja talon reunassa pienenpieni katos. Viritimme trangian katoksen alle (sanoinhan etta sita tarvitaan jossain kohti) ja teimme spagettia ketsupilla, viimeisen ruuat mita meilla oli. Kun aurinko alkoi laskea menimme katoksen alle nukkumaan toivoen etta tyontekijoita ei haittaisi.

Verrattuna yohon rannalla tama oli luksusta, koska mita Kauramaitotytto jatti Montpellier-tekstissa mainitsematta oli, etta yolla mm. eras kanninen tytto yritti kusta meidan kamojen paalle. Kun sitten vihjaisin etta krohom jos et kuitenkaan tee tarpeitasi siihen, niin tytto kiljaisi sen verta kovaa etta koko ranta pelastyi ja tytto juoksi tiehensa. Tahan Kauramaitotytto ei tietenkaan edes herannyt. No, tietullilla kukaan ei nahnyt tielta talon taakse tai eksynyt sinne, joten olo oli melkein turvallinen ja pystyin nukkumaan hieman. Mina nukun oudoissa paikoissa aina toinen silma auki, jos ollenkaan.

Vastoinkaymisista

Aamulla Lauran veli vei meidat ja painavan ruokakassin hyvalle liftipaikalle, josta meidan oli tarkoitus paasta Montpellieriin. Ehdimme odottaa liikenneympyrassa noin puolituntia ennen kuin eras nainen pysahtyi ja meidan ymmartaaksemme lupasi vieda meidat Valenceen. Vaikutti siis silta etta matka alkaa lupaavasti, mutta aika pian kavi ilmi etta tasta alkoi vasta pitkan matkan vaikeudet.

Nainen olikin itse menossa jonnekin Valencen lahelle, ja jatti meidat keskelle hiljaista tieta hiljaisen viinitarhan vierelle. Olimme jo menettaa toivomme, kun odoteltuamme noin tunti kuumassa auringonpaisteessa mukava nuorimies otti meidat kyytiin ja ajoi perille Valenceen. Barbara kiinnostui pojan autossa soittamasta musiikista ja jatettyamme meidat tienlaitaan tyyppi antoi kotona poltetun cd:n suoraan auton soittimesta meille.

Valencen tietullista yritimme saada kyytia ainakin Nimesiin, toivottavasti Montpellieriin asti. Muistaakseni emme joutuneet kovin kauaa odottamaan, kun innokas Tour de Francen seuraaja nappasi meidat mukaansa ja kertoi menevansa suoraan Montpellieriin asti.

Montpellieriin olimme paasseet suhteellisen helposti, mutta siella meille vasta valkeni asioiden todellinen tila. Ensinnakin koko kaupungissa oli todella ahdistavan kuuma ja jouduimme pysahtelemaan monesti painavien rinkkojemme kanssa. Hakeuduimme ensimmaiselle nurmikkokaistaleelle kasvitieteelliseen puutarhaan, josta puistonvartija tuli meidat aivan liian pian haatamaan pois. Samalla han kaski minua laittamaan paidan takaisin paalleni. Kuumuudesta naantyneina paatimme yrittaa paasta jotenkin sinne minne olimme jo pitkaan kaivanneet: Valimeren rannalle. Ratikan piti tietysti olla varma ratkaisu, niistahan paasi aina helposti pois jos naki tarkastajia seuraavalla pysakilla. Vaan toisin oli Montpellierissa. Matkamme seuraavalla pysakilla tarkastajat hyppaavat vaunuun ja estavat meita paasemasta pois. Selitettyamme ettei meilla ole lippuja tai rahaa, alkaa pitka ja vaikea ranskankielinen selvitys sakkolapun tayttamiseksi. Naille kun tuntui olevan mahdotonta ymmartaa, ettei suomalaisessa passissa ole osoitetta.

Uudet sakkolaput kourassa jatkoimme maksaa bussilla, josta meidan oli pakko maksaa paastaksemme sisaan. Auringon laskiessa viilea meri tuntui pesevan pois kaikki huolet, kunnes tuli aika huolehtia seuraavasta. Meilla ei ollut minkaanlaista yopaikkaa tiedossa, ja olimme alustavasti valmistautuneet nukkumaan rannalla. Sopivan paikan loytaminen ei ollutkaan niin helppoa, varsinkaan kun Barbaralla oli melko tiukat vaatimukset paikan suhteen. Luulimme jo loytaneemme hyvan paikan hylatylta nayttavan talon parvekkeelta, mutta hengailtuamme rannalla viela hetken kuulimme kuinka auto ajoi pihaan ja talossa asuva perhe tuli sittenkin takaisin kotiin. Voi vittu. Yritimme epatoivoisesti tavattoman vasyneina loytaa uutta paikkaa huonoin tuloksin. Lopulta olimme vaan royhkeita ja kapusimme aidan yli sen saman talon pihalle, ja nukuimme maassa taivasalla jonkinlaisen ulkorakennuksen vieressa. Yritimme kuitenkin olla mahdollisimma kohteliaita joten herasimme aikaisin ja paasimme lahtemaan pois ennen kuin kukaan huomasi meita.