Pikainen kotimatka

Amsterdamista halusimme vain mahdollisimman nopeasti takaisin kotiin. Matka oli jo ollut pitkä ja raskas, seuraavalla kerralla pitaisi kayda katsomassa asioita uudestaan. Amsterdamin kaupungin tarjoama virallinen liftipaikka vaikutti siis teoriassa hyvältä, ihmisten tietäisivät liftaamisesta ja tuosta virallisesta paikasta. Toisin kuitenkin kävi. Kun pääsimme paikalle, tienvarressa odotteli jo kaksi seuruetta. Ensimmäiset kolme poikaa yrittivät päästä ilmeisesti Belgiaan vain peukku pystyssä ilman kylttiä. Tyypit vieläpä näyttivät sen verran fruittarijupeilta, että heillä varmasti olisi varaa maksaa matkasta. Toinen seurue oli vähän hipahtavampi paristkunta varustettuna pahvisella "Belgium"-kyltillä. Itse siis asetuimme jonon perällä überhienon ja tuunatun liftikansiomme kanssa, jossa tällä kertaa luki "Hamburg".

Odottavan aika kävi jälleen kerran pitkäksi, ja meinasin jo olla siirtymässä jonnekin muualle liftaamaan kun ensimmäinen auto pysähtyi. Auto pysähtyi tietysti ensimmäisen seurueen kohdalle, sillä he olivat ensimmäisinä jonossa, mutta lopulta meillä kävi tuuri, sillä auto oli menossa meidän kannalta oikeaan, muiden kannalta väärään suuntaan. Ystävällinen mies ajoi meidät huoltoasemalle muutaman kymmenen kilometrin päähän meidän ihmetellessämme hullua tuuria. Asemalla odottelimme taas noin puoli tuntia kun puhelias mies otti meidät kyytiin ja ajoi Münsteriin. Vastoin GPS:nsä tahtoa mies ajoi meidät kaupungin halki seuraavalle hyvälle liftipaikalle, lisäten hänen alkuperäisiin matkasuunnitelmiinsa varmasti yli 50 km.

Huoltoasema oli oikeastaan aika surkea paikka liftata, ja olimme molemmat nääntyä kuumuuteen ja turhautumiseen kun vihdoin saimme eräältä pariskunnalta kyydin Bremeniin. Sama turhautuminen ja väsymys vaivasi täällä, eikä itku ollut enää kaukana kun kolme nuorta ja iloista tyyppiä lupasi viedä meidät perille Hampuriin. Porukka oli matkalla kikkeripeliin, vaikkei kukaan millään muulla tavalla tuntunut pitävän Hampurista. Matkalla kuitenkin ehdimme jutella niitä näitä vaikka mistä, ja tunnelma oli selvästi iloisempi kun jäimme kyydistä taas yhdellä huoltoasemalla. Kello oli jo paljon ja olimme yksissä tuumin päättäneet jäädä yöksi tälle asemalle, mahdollisimman hyvään paikkaan. Kumpaakaan ei kuitenkaan hirveästi väsyttänyt, ja yritimme mahdollisimman hiljaa ja huomiota herättämättä saada ajan kulumaan kun olimme löytäneet yöpymiseen soveltuvan paikan motellin parkkipaikan hiljaiselta puolelta.

Yö sujui molempien kannalta mukavasti ja fiilis oli hyvä kun aikaisin aamulla siirryimme paikan parhaalle liftauspaikalle odottamaan. Muutamilta rekoilta ehdimme ohessa kysellä kyytiä, kunnes myöskin yön parkissa viettänyt bussi pysähtyi ja lupasi viedä meidät Tanskaan menevälle lautalle. Bussi oli kuulemma tulossa suoraan tehtaasta ja sen uusi omistaja ajoi sitä kohti uutta kotia Tanskan Lollandissa. Mukava kuski ja pitkän ilmaisen bussimatkan absurdius ei kuitenkaan jaksanut virkistää hirveästi, vaan suuri osa matkasta kului kummankin vuorotellen torkkuessa bussin invaistuimilla. Kuski jaksoi hoitaa hommansa ja ajoi meidät suoraa tietä Puttgardeniin ja Tanskaan menevään lauttaan. Koska pääsimme lauttaan bussin sisällä, ei meidän tarvinnut maksaa tästäkään matkasta yhtään mitään.

Lautalla hyvä tuuri vain jatkui, kun meille tuli juttelemaan Afrikassa syntynyt ja kasvanut ruotsalainen mies. Tyyppi vaikutti oikein mukavalta, ja hän lupasi heittää meidät suoraan Jönköpingiin asti, Ruotsinmatkamme puoliväliin. Pitkällä automatkalla mies osoittautui todellakin mukavaksi ja ihan fiksuksi jätkäksi. Itse istuin takapenkillä ja keskityin lähinnä nauttimaan mm. Euroopan pisimmän sillan tarjoamista maisemista, mutta kuuntelin myös mielenkiinnolla edessä käytävää keskustelua miehen elämästä, työstä, politiikasta, urheilusta, kasvissyönnistä ja eläinten oikeuksista. Ehkä pisimmän yhdellä istumalla kuljetun matkan jälkeen Eric jätti meidät huoltoasemalle sekä antoi meille käyntikorttinsa ja käski kirjoitella kun pääsemme kotiin.

Huoltoasema osoittautui todella huonoksi paikaksi liftata, ja eräs paikan asiakas kertoi liftanneensa samassa paikassa tuntikausia saamatta kyytiä ja kannusti meitä vaan jatkamaan. Varmaan yli pari tuntia ehdimme tuskailla sateisessa säässä, kun vähän suomea puhuva virolainen rekkakuski tuli juttelemaan Barbaralle ja lupasi viedä meidät määränpäähämme Tukholmaan. Matkalla englanti osoittautui paremmaksi yhteiseksi kieleksi, ja keskustelu liikkui yleisellä ja helpolla tasolla. Matkan jännimmät vaiheet koettiinkin vasta perillä Tukholmassa, kun täysperävaunurekkamme jäi jumiin ahtaaseen tietyömaakohtaan, ja taitavasta pujottelusta huolimatta kuskilta meni puoli tuntia saada auto pois loukosta. Vihdoin noin yhdentoista-kahdentoista aikaan illalla jäimme kyydistä kun auto oli saatu perille Silja Linen terminaalin edustalle. Olimme siis kulkeneet yhdessä päivässä toistaikseksi pisimmän liftimatkan, noin 1000 kilometriä, Hampurista Tukholmaan. Meidän matkamme ei kuitenkaan ollut vielä ohi, sillä olimme ehtineet varata lippumme Viking Linelta, ja jäljellä oli vielä muutama kilometri käveltävää sateisessa Tukholmassa.

Väsymys kuitenkin voitti, ja päädyimme viettämään vielä viimeisen yön parkkitalossa, jossa Barbara pelkäsi meidän saavan kaasumyrkytyksen. Ehkä neljän tunnin unien jälkeen heräsimme kuitenkin molemmat hengissä ja terveinä ja taitoimme loppumatkan tunnelbanalla Viking Linen terminaaliin. Astuessamme laivaan, oli tunnelma todella omituinen. Kuuden viikon liftaamisen jälkeen olimme takaisin Ruotsinlaivalla, ja kerrankin voisimme olla varmoja siitä että tämä kyyti vie meidät perille. Matkamme viimeinen, yhdentoista tunnin merimatka kului siis lähinnä Turkua ja Suomea ylistäen, asioita kaivaten ja matkaa muistellen. Emme voineet kuitenkaan luopua matkan aikana tarttuneista tavoista, ja aiheutimme pahennusta kanssamatkustajien keskuudessa nukkumalla hyttikäytävällä ja syömällä kahvila-asiakkaiden tähteitä.