Lammin yllatys

Aamu alkoi yllattavan mukavasti Perpignanilaisen tietullirakennuksen takana, ja paasimme liftiasemiin tien toiselle puolelle. Kovin pitkaan ei tarvinnut odottaa kun vanha mies pysahtyi ja lupasi vieda meidat vihdoin rajan toiselle puolelle Espanjaan. Parin vaarinkasityksen ja oman aamuisen kohmeisuuteni takia paadyimme miehen kyydissa muutaman kilometrin paahan rajasta La Jonquera nimisen pikkukylan tietullille. Molempia vitutti ihan hulluna silla oli aika selvaa ettei tasta paastaisi ikina minnekaan, kaikken vahiten unelmiemme kaukaiseen Barcelonaan. Yritimme kuitenkin parhaamme kaikesta huolimatta, ja olimme todella epatoivosina jo valmiit luovuttamaan, kun sama mies tuli takaisin ja nappasi meidat taas kyytiin. Kerroimme, etta rajalta on helpompaa saada kyyti Barcelonaan ja olisi kiva paasta sinne.

Rajalla kavimme viimein syomassa aamupalan tien varren kahvilassa, ja kasvispatongin jalkeen saimme uutta voimaa jatkaa matkaa. Hyvat yrityksemme meinasivat kuitenkin kaatua heti alkuunsa, kun Espanjan puolella poliisi tuli sanomaan, etta Espanjassa liftaaminen on laitonta, joten meidan pitaisi menna Ranskan puolelle. Paikka oli sinansa ihan okei, eniten vituttu turha muutaman metrin siirtyminen jonkin tyhman lakiseikan takia. Pari autoa ehdimme pysayttaa Ranskan rajojen sisapuolelle, kunnes ranskalainen poliisi laiskasti kavelee paikalle, haluaa nahda passimme ja kertoo etta emme saa pysayttaa autoja "moottoritielle" turvallisuussyista, vaikka autot tullissa ajoivat maksimissaan 20km/h. Han ystavallisesti kehotti meita siirtymaan takaisin Espanjan puolella sijaitsevan tienvarsikahvilan parkkipaikalle kysymaan kyytia. Vasta tassa vaiheessa Kosmos palasi puolellemme kun puhelias ranskalaisnainen halusi meista seuraa matkallaan Barcelonan lentokentalle.

Barcelona itsessaan oli jopa kivempi kuin olin kuvitellut. Sadetta enteileva pilvinen saa piti ilman mukavan viileana, ja kaduilla ja puistoissa riitti ihmisia. Barbara oli kaynyt Barcelonassa kerran aikaisemmin, joten turistikartan ja muistin varassa suunnistimme Sagrada Familialle, meidan matkamme keskeisimmalle paikalle. Olimme Prahassa kaydessamme sopineet etta asumma Barcelonassa kaverimme squatissa, jonka piti sijaita jossain Sagrada Familian lahella. Todella suurpiirteisen kartan ja muutaman sanallisen ohjeen perusteella lahdimme etsimaan taloa huonolla menestyksella. Tunnin edestakaisin marssimisen jalkeen paatimme vaan kokeilla squateilta nayttavia taloja silta varalta etta joku huolisi meidat luokseen. Ehdimme koputtaa ensimmaista potentiaalista ovea, kun parvekkeelta huudettiin ystavallisesti "hola" ja "hello" ja luvattiin avata ovi. Vasta oven auettua meille selvisi etta talossa asui suomalaisia tyyppeja. Tietysti aloimme heti puhua hulluna suomea ja selvittaa kaikkea taloon ja siella asumiseen liittyvia seikkoja. Olimme sittenkin loytaneet aivan oikean talon, vaikka karttaamme piirretty piste oli mm. kadun toisella puolella. Talon suomalaiset vieraat Emma ja Maia tunsivat saman kaverin kuin me, ja olivat itse tulleet talolle aivan vaaran osoitteen varassa noin kaksi viikkoa aiemmin. Sittemmin taloon olivat asettuneet myos lontoolainen Michael ja Orlandosta kotoisin oleva Adam.

Tulimme kaikki heti alusta asti hyvin toimeen ja muutamat talossa yhdessa viettamamme paivat kuluivat kuin siivilla. Kaupungissa pidemmaan henganneet nayttivat meille toisia squatteja ja hyvia rantoja ja dyykkipaikkoja, lapi kaytiin myos metroporttien ylittaminen maksamatta ja se kuinka talon parvekkeelle valilla heitetaan kananmunia ilkeiden naapureiden toimesta.

Ensimmaisen iltana kuuntelimme kaikki keittiossa mm. Michale Jacksonia ja teimme ruokaa. Myohemmin muut lahtivat rannalle jonkun tuttunsa laksiaisbileisiin ja me jaimme kahdestaan tutustumaan talon loistilanteeseen. Lattioilta loytyi kirppuja hyppimasta, jonkun sangyssa taisi olla luteita, mutta tailta ja punkeilta ollaan toistaiseksi valtytty. Englanninkielisia tyyppeja pienet hyonteiset eivat tuntuneet haittaavan, mutta me paatimme varmuuden vuoksi imuroida huoneemme valttyaksemme uusilta puremilta.

Seuraavat paivat jatkoivat samaa huoletonta ja kiireetonta rataansa. Kavi ilmi etta vanhat suomalaiset nokian laturit eivat toimi taalla, joten olimme miltei kaikki ilman toimivia puhelimia. Kukaan ei ollut moneen paivaan tai viikkoon tiennyt mita kello on, mutta brittilaisen iPodin soittaessa vanhoja hitteja kukaan ei valittanyt. Sateisten paivien harmaassa massassa kavimme kaupungilla shoppaamassa, tuoretorilla dyykkaamassa, uimassa rannalla alasti kuunvalossa, La Papa nimisella squatilla syomassa halpaa vegaanista ruokaa, yritimme museoihin maksamatta, pelasimme noppapeleja pimeassa puistossa ja pyoritimme poita talomme katolla. Laheisen Sagrada Familian vieressa oleva turistien suosima puisto on tarjonnut yllin kyllin ilmaista ruokaa ja useimmista puistoista ja aukioista loytyy juomakelpoista vetta syoksevia hanoja. Halpaakin halvempi viini ja sangria tarjosi paljon viihdyketta muille, minulle riitti tuoreet mehut ja espanjalainen soijamaito.

Kaikkein parasta koko hommassa oli omasta mielestani hyva porukka, joka sattui vierailemaan samaan aikaan asukkaista tyhjassa talossa. Muutamien paivien aikana tulimme jo melko laheisiksi ja tunteet vaihtelivat laidasta laitaan kun kaikki muut paitsi mina ja Barbara lahtivat aikaisin tana aamuna. Toivottavasti naemme kaikki yhdessa viela Suomessa, mutta siihen asti me aiomme nauttia tyhjasta talosta lampimine suihkuineen ja kattoterasseineen taivaalla polttavan auringon palattua viimein takaisin. This is what I call life!