Rynnakolla Ranskan lapi

Meista kumpikin suorastaan rakastaa Barcelonaa, mutta kahdeksan paivaa oli talla kertaa tarpeeksi. Torstaiaamuna herasimme taas vahan liian myohaan ja hoidimme aamutoimet vahan turhankin rauhallisesti. Tien paalle paasimme pienen metromatkan, junamatkan ja parin tunnin kavelyn jalkeen. Liftiohjeiden tulkitseminen vaarin vahan hidasti matkaa tuskaisen kuumassa helteessa, eika virhetulkinnasta seurannut junaradan yli juokseminen rinkat selassa juuri auttanut asiaa. Huoltoasemalla saimmekin sitten rauhoitella hermojamme ihan kunnolla, silla kyydin saamiseen meni vahintaan pari tuntia. Meita kuskasi kirjava joukko mukavia tyyppeja, ja lopulta olimme takaisin tutussa ja suurinpiirtein turvallisessa Ranskassa.

Hidas aloitus koetteli uskoamme ja muutamaan otteeseen pelkasimme ettemme sittenkaan paasisi yhdessa paivassa perille Toulousiin. Kun ilta jo hamarsi ja kovin neuroottinen rekkanainen jatti meidat keskelle motaria, olimme varmoja etta matka tyssasi tahan. Kovalla tarmolla puskimme kuitenkin pari kilometria eteenpain pitkin pienia teita ja aanieristevalleja, ja loysimme itsemme Narbonnen tietullilta.

Narbonnesta meidat nappasi kyytiinsa hiljainen ja hieman omituinen mies, ja kertoi vievansa meidat perille Toulousiin. Mies kertoi olevansa kotoisin Turkista, eika siksi puhunut juuri englantia. Muutaman hankala keskustelunaloitus kaytiin, ja luulimme kaikkien olevan selvilla tulevasta. Toulousista kuitenkin jatkoimme matkaa viela eteenpain ja parinkymmenen kilometrin paassa meille vasta selvisi, etta mies oli tuonut meidat yoksi kotiinsa, kun meilla ei ollut muutakaan paikkaa. Olimme tietysti jo tottuneet nukkumaan kaiken maailman huoltoasemilla ja tietulleilla, mutta yo ihan oikeassa ihmisasumuksessa oli tietysti hyvin tervetullut. Keskustelua ei vielakaan paassyt syntymaan kielimuurin takia, mutta saimme miehelta kupilliset teeta ja katselimme kuvia hanen lapsistaan, Paasimme yoksi olohuoneen vuodesohvalle ihan oikean peiton ja tyynyjen kanssa, ja aamulla mies tarjosi uudet kupilliset teeta patongin kera. Han oli tehnyt meille myos lihamunakasta, josta jouduimme kieltaytymaan mahdollisimman kohteliaasti. Kiusaantuneina olimme jo valmiit lahtemaan, mutta mies vaati etta kaymme ensin suihkussa. Vasta kun olimme suihkun jalkeen viela hieman kosteina rinkat selassa ovella, han suostui heittamaan meidat Toulousiin tielle kohti Pariisia.

Mies jatti meidat kuitenkin todella paskaan paikkaan keskelle moottoritieta. Hetken olimme vahan pallo hukassa, kunnes lahdimme tarpomaan vilkkaan tien laitaa kohti ainoaa, joskin todella huonoa liftaamiseen kelpaavaa paikkaa. Pyorimme ympariinsa liittyma- ja risteysalueilla varmaan pari tuntia, ennen kuin pysahdyimme moottoritien rampille ja toivoimme parasta. Aivan liian pitkan odottelun jalkeen olimme jo kerata kamppeemme ja kavella seuraavalle bussipysakille, kun auto pysahtyi. Mukava ja ystavallinen nainen vei meidat Toulousin sisalla oikealle tietullille, josta matka varsinaisesti saattoi alkaa.

Elamaamme hieman kyllastyneina paatimme hyvaksya kaikki edes oikeaan suuntaan menevat kyydit, jotta valttyisimme hermoja raastavalta odottamiselta. Taktiikka osoittautui kannattavaksi ja paasimme lopulta illalla perille Pariisiin. Taitoimme siis paivassa noin 700 km lyhyissa patkissa, vaikka jouduimme odottelemaan yli tunnin kolarin aiheuttamassa liikenneruuhkassa matkan puolivalissa. Matkalla tapasimme jopa eraan Costa Ricasta kotoisin olevan miehen, jonka liftaustyyliin verrattuna omamme vaikutti oikein toimivalta.

Pariisi oli meille vain pakollinen pysakki matkalla Ranskan halki. Kumpikin meista oli kuullut oikeastaan pelkkia haukkuja ja huonoja kertomuksia kyseista kaupungista, ja vasta eraassa puistossa kavellessamme meille selvisi, etta kumpikaan ei ollut oikeasti halunnut tulla, olimme vain luulleet etta toinen meista haluaa. Saapuminen valtavaan kaupunkiin illalla yhdeksalta ilman yopaikkaa ei ollut kovin hyva lahtokohta, eika sade suinkaan auttanut asiaa. Paatimme kuitenkin antaa Pariisille tilaisuuden.

Paikassa, jossa nettitunti maksaa 7 euroa ja teekupillinen 4,5 euroa ei koyha hippi oikein loyda omaa paikkaansa. Ensimmaisena yona sateessa harhailun jalkeen paadyimmekin nukkumaan eraalle hiljaiselta vaikuttavalle sisapihalle mielestamme hyvaan paikkaan. Pihaan ajavat autot ja skootterit kuitenkin pelastyttivat meidat pari kertaa, mutta mina onnistuin jotenkuten nukahtamaan. En ollut herata edes koko ajan yltyvaan sateeseen, ennen kuin Barbara joutui ottamaan kovat otteet kayttoon. Yo vaikutti jo menetetylta tapaukselta, mutta kaikki paattyi lopulta hyvin saman sisapihan roskakatoksessa. Aamulla herasimme korkokengilla aanekkaasti kavelevan (oletettavasti) naisen askeliin, kun han yritti tuoda roskia meidan valtaamaamme tilaan. Oli siis selkeasti aika nousta ja vaihtaa maisemaa.

Painavista rinkoista huolimatta onnistuimme yhdessa paivassa nakemaan Notre Damen, riemukaaren ja Eiffeltornin kaiken dyykkaamisen ja levahtamisen ohessa. Torkean kallis, turistien kansoittama ja naennaisen epaystavallinen metropoli ei ollut voittanut meita puolelleen, kun jalleen kerran kaperryimme samaan roskakatokseen yoksi. Kumpikin vain odotti aamua ja seuraavaa liftikyytia pois taalta, mutta tiedostimme olosuhteiden olleen epasuotuisat ja uskon etta kumpikin viela antaa Pariisille uuden mahdollisuuden.

Ennen sita suuntasimme kuitenkin pohjoiseen ja toivoimme paasevamme taas vahan lahemmas kotia. Jalleen kerran tulkitsin netista loydettyja ohjeita vaarin, ja paadyimme ensimmaisen hyvin lyhyen kyydin jalkeen kavelemaan pitkin motarinvartta. Eras ystavallinen sielu kuitenkin pelasti meidat parin kymmenen kilometrin kavelylta ja heitti meidat Pariisista Lillen suuntaan menevalle tietullille. Saimme pian hyvan kyydin mukavalta belgialaisparilta, joka oli matkalla kotiinsa Brysseliin. Barbaran hammennettya kuskimme, paadyimme todella huonolle ja hiljaiselle huoltoasemalle juuri ennen Brysselia. Siella odottelimme pitkalti yli kaksi tuntia alternative festareilta myoskin Amsterdamiin matkaavan liftariparin kanssa. Huoltoaseman ainoa hyva puoli oli roskiksesta loytamani kokonainen pahvilaatikollinen taynna leivonnaisia ja taytettyja leipia. Runsaat evaat lohduttivat huonoa mielta pikkaisen, ennen kuin saimme kyydin Antwerpeniin. Olimme koko touhuun kyllastyneina siis vaihtaneet maaranpaamme hieman lahemmas tavoitteena saada lyhyempia kyyteja pois huonosta paikasta. Niin me siis jatimme ennen meita tulleet kumppanukset miettimaan, mita he tekivat vaarin.

Brysselista Amsterdamiin on vain 200 km, joten matka ei ehtinyt olla millaan tavalla erikoinen. Kolme kyytia huonolta asemalta, ja me loysimme itsemme Damista aivan maaranpaamme ovelta. Kavereiden ohjeilla olimme siis paatyneet eraalle entiselle squatille kysymaan yopaikkaa. Meille tarjottiin ilmaista ruokaa ja juomaa, ja kohdallamme tehtiin poikkeus kun meidat paastettiin yoksi paikan kahvilaan. Nukahtaessamme siistin squatkahvilan sohville emme voineet vielakaan uskoa, etta Barcelonan ja Amsterdamin valissa oli kulunut vain vaivaiset kolme yota ja lahemmas 1500 kilometria.