Vastoinkaymisista

Aamulla Lauran veli vei meidat ja painavan ruokakassin hyvalle liftipaikalle, josta meidan oli tarkoitus paasta Montpellieriin. Ehdimme odottaa liikenneympyrassa noin puolituntia ennen kuin eras nainen pysahtyi ja meidan ymmartaaksemme lupasi vieda meidat Valenceen. Vaikutti siis silta etta matka alkaa lupaavasti, mutta aika pian kavi ilmi etta tasta alkoi vasta pitkan matkan vaikeudet.

Nainen olikin itse menossa jonnekin Valencen lahelle, ja jatti meidat keskelle hiljaista tieta hiljaisen viinitarhan vierelle. Olimme jo menettaa toivomme, kun odoteltuamme noin tunti kuumassa auringonpaisteessa mukava nuorimies otti meidat kyytiin ja ajoi perille Valenceen. Barbara kiinnostui pojan autossa soittamasta musiikista ja jatettyamme meidat tienlaitaan tyyppi antoi kotona poltetun cd:n suoraan auton soittimesta meille.

Valencen tietullista yritimme saada kyytia ainakin Nimesiin, toivottavasti Montpellieriin asti. Muistaakseni emme joutuneet kovin kauaa odottamaan, kun innokas Tour de Francen seuraaja nappasi meidat mukaansa ja kertoi menevansa suoraan Montpellieriin asti.

Montpellieriin olimme paasseet suhteellisen helposti, mutta siella meille vasta valkeni asioiden todellinen tila. Ensinnakin koko kaupungissa oli todella ahdistavan kuuma ja jouduimme pysahtelemaan monesti painavien rinkkojemme kanssa. Hakeuduimme ensimmaiselle nurmikkokaistaleelle kasvitieteelliseen puutarhaan, josta puistonvartija tuli meidat aivan liian pian haatamaan pois. Samalla han kaski minua laittamaan paidan takaisin paalleni. Kuumuudesta naantyneina paatimme yrittaa paasta jotenkin sinne minne olimme jo pitkaan kaivanneet: Valimeren rannalle. Ratikan piti tietysti olla varma ratkaisu, niistahan paasi aina helposti pois jos naki tarkastajia seuraavalla pysakilla. Vaan toisin oli Montpellierissa. Matkamme seuraavalla pysakilla tarkastajat hyppaavat vaunuun ja estavat meita paasemasta pois. Selitettyamme ettei meilla ole lippuja tai rahaa, alkaa pitka ja vaikea ranskankielinen selvitys sakkolapun tayttamiseksi. Naille kun tuntui olevan mahdotonta ymmartaa, ettei suomalaisessa passissa ole osoitetta.

Uudet sakkolaput kourassa jatkoimme maksaa bussilla, josta meidan oli pakko maksaa paastaksemme sisaan. Auringon laskiessa viilea meri tuntui pesevan pois kaikki huolet, kunnes tuli aika huolehtia seuraavasta. Meilla ei ollut minkaanlaista yopaikkaa tiedossa, ja olimme alustavasti valmistautuneet nukkumaan rannalla. Sopivan paikan loytaminen ei ollutkaan niin helppoa, varsinkaan kun Barbaralla oli melko tiukat vaatimukset paikan suhteen. Luulimme jo loytaneemme hyvan paikan hylatylta nayttavan talon parvekkeelta, mutta hengailtuamme rannalla viela hetken kuulimme kuinka auto ajoi pihaan ja talossa asuva perhe tuli sittenkin takaisin kotiin. Voi vittu. Yritimme epatoivoisesti tavattoman vasyneina loytaa uutta paikkaa huonoin tuloksin. Lopulta olimme vaan royhkeita ja kapusimme aidan yli sen saman talon pihalle, ja nukuimme maassa taivasalla jonkinlaisen ulkorakennuksen vieressa. Yritimme kuitenkin olla mahdollisimma kohteliaita joten herasimme aikaisin ja paasimme lahtemaan pois ennen kuin kukaan huomasi meita.