Milanossa se kauan odotettu aurinko tosiaan odotti meita. Rekkakuski jatti meidat pienelle huoltoasemalle kaupungin reunamille, ja hiki valui noroina selkaa pitkin jo ensimmaiset pari sataa metria kohti metroasemaa. Milanon a Italian meiningeista tietamattomina poikkesimme periaatteesta ja ostimme metroliput, joita kukaan ei tullut tarkistamaan.
Paastyamme paarautatieasemalle paatimme ensimmaiseksi jattaa painavat rinkat asemalle sailytykseen ja suunnata kaupungille kevein kantamuksin. Aseman tavaravaa'an mukaan minun rinkkani painoi matkan tassa vaiheessa 14 kiloa, Barbaran oli hieman kevyempi 12 kilon painoisena (note to self: ala tulevilla matkoilla pakkaa nain paljoa tavaraa), naiden kantamusten sailyttaminen viiden tunnin ajan maksoi meille yhteensa 8 euroa. Myohemmin paivalla maksoimme toki takaisin samalla mitalla livahtamalla maksamatta 1 euron maksavaan aseman vessaan ja paastamalla muita ihmisia maksamatta sisaan.
Viisi tuntia Milanon keskustassa ei ole kovin paljon, mutta tuossa ajassa ehdimme kavella ympari turistikatuja, kayda katsomassa keskustorin laidalla olevaa ja todella vaikuttavaa katedraalia, syoda hyvaa italialaista sorbettia, loytaa Disneykaupan - jonne tosin olisi pitanyt paasta noin 17 vuotta sitten - ja aivan hullun Love Therapy-nimisen liikkeen. Keskustasta dyykkasimme aivan hulluna ruokaa ja leivonnaisia, eraalla torilla dyykatessamme yksi vanha mies tuli antamaan loput syomastaan "leivasta" joka Barbaran mukaan oli parhaita matkan aikana syomiaan aterioita.
Mahat taynna ilmaista ruokaa aloimme etsia Milanosta yopaikkaa. Loysimme Vittoria-nimisen sosiaalikeskuksen netista loytamiemme ohjeiden perusteella, ja odoteltuamme ovien aukeamista kadulla noin puoli tuntia, saamme kuulla ettei talossa saa periaatesyista nukkua. Saimme kuitenkin ohjeet yhdelle Milanon monista muista squateista. Julkisilla ilmaiseksi mataksimme noin tunnin, vain odottaaksemme ovien edessa sateessa toisen tunnin etta joku avaa meille ovet. Sisaan paastyamme meille kerrotaan, etta tassa Torchiera-nimisessa paikassa asuu vain yksi hullu vanha mies, eika sinne tule vetta. Ruokaa onnistuimme kuitenkin tekemaan ja nukuimmekin lopulta oikein hyvin paikan vierashuoneessa. Aamulla odottelimme taas yhden tunnin etta joku tulisi sulkemaan paikan oven meidan jalkeemme, ja saimme talta ystavalliselta ihmiselta myos kolme litraa kylmaa vetta mukaamme.
Vesi tuli tarpeeseen, silla yli 35 asteen helle plus yli kymmenen kilon rinkat eivat ole kovin energiatehokas yhdistelma. Tuskaisen kuuma liftausyritys paattyi yhden itkuraivokohtauksen jalkeen lopulta niin, etta laheisella bussipysakilla odotellut nainen paatti antaa meille viimeiset kateisensa, jotta paasisimme bussilla seuraavaan kohteeseemme Torinoon.
tiistai 30. kesäkuuta 2009
Kielimuureista ja puutumisesta
Eilen oli taas aika siirtya eteenpain ja jattaa porvarillinen Munchen taakse. Hyvaa liftipaikkaa yritettiin etsia saksalaisen kaverini kanssa, mutta lopulta oli vaan pakko todeta etta Munchenista on paska paasta pois, pitaa vaan olla hitosti hyvaa tuuria. Ja tuuriin me luotimme. Aamutoimet hoidettiin hartaasti pitkan kaavan kautta, ja tien paalla oltiin vasta noin yhdelta iltapaivalla. Loydettiin mielestamme oikein hyva paikka eraan vilkkaan tien ja huoltoaseman hoodeilta. Viisi minuuttia ehdimme liftata optimistisen Italy-kyltin kanssa, kun paikalle pysahtyi akainen saksalaismies, joka ilmoitti minulle olevansa menossa Zurichiin. Kun Barbara kavi jututtamassa miesta tarkemmin, han kuulemma vain huusi ja vaikutti vihaiselta. Paatimme siis odottaa parempaa kyytia.
Emme ehtineet odottaa kovin pitkaan, kun paikalle saapui taas yksi pelastava enkeli: rekkakuski. Venalaissyntyinen kuski puhui vain muutaman sanan englantia ja paatyi selittamaan meille asioita saksaksi. Ymmarsimme kuitenkin, etta han on matkalla Italiaan. Han tietysti halusi tietaa, minne pain Italiaa olimme suuntaamassa. Emme olleet itsekaan viela oikein varmoja, Munchenista kun lahtee tie, jota pitkin paasee seka Milanoon etta Veronaan, eika meilla ollut mitaan suunnitelmia kummankaan suhteen. Vastasin kuskille reippaasti etta menemme vaikkapa Veronaan. Tama kuski oli menossa vain puolimatkaan kohti Veronaa, mutta kuten hyvin monet rekkakuskit meidan kokemuksemme mukaan tekevat, han alkoi hoitaa asioita meidan puolestamme. Puhelimitse han sopi, etta (tyo)kaverinsa hakee meidat tunnin kuluttua huoltoasemalta, ja vie suoraan Veronaan. Tassa vaiheessa olimme jo paasseet Alppien keskelle, eika tallainen sattuma yhdessa henkeasalpaavien Alppimaisemien kanssa oikein tahtonut upota tajuntaan.
Myoskin venalainen rekkakuski saapui asemalle ajallaan ja nappasi meidat nopeasti kyytiin. Maisemien vaihtuessa pienista Itavaltalaisista alppikylista Pohjois-Italian oliivitarhoihin yritimme kovasti loytaa yhteisen kielen kuskin kanssa. Sen puuttuessa oli tyydyttava venalaisiin iskelmiin ja muutamaan satunnaiseen naurahdukseen. Lahempana Veronaa aloimme kysella kuskilta minne han tarkalleen ottaen on menossa. Kuski ilmaisi nukkuvansa yon Bergamossa, ja jatkavansa aamulla Milanoon. Tama tieto sopi meille paremmmin kuin olisimme osanneet toivoa. Ensin sovimme, etta me jaamme pois Bergamossa, silla yksi minun tuttuni asuu siella ja voisi mahdollisesti majoittaa meidat. Tekstiviestilla saapunut tieto kaatoi nama suunnitelmat. Kuski vain hymahteli huonolla englannillaan "Sleep, car, no problem". Matka oli pitka ja uuvuttava, mutta onneksi Bergamo tarjosi meille tervetuliaisiksi nayttavan ilotulituksen. Paastyamme parkkiin maissipellon reunamille kuski tarjosi meille viela teeta, konjakkia ja leipaa. Suunnitelmien alati muuttuessa han oli jo ehtinyt tukea meita tarjoalla suklaapatukoita ja omenoita. Matkan aikana olimme jotenkuten alkaneet ymmartaa toisiamme, ja illalla ennen nukkumaan menoa ehdimme jutella kuskin kanssa mm. kasvissyonnista ja siita kuinka se hanen mielestaan oli - monien muiden asioiden ohella - "nicht normal".
Yo oli kummankin osalta hikinen, itse tosin nukuin huomattavasti paremmin kuin B. Aamulla emme kumpikaan tarkkaan tienneet mita on tapahtumassa. Sen verran olimme ymmartaneet, etta meidat vietaisiin joka tapauksessa Milanoon. Ennen sita rekan lihalasti kuitenkin purettiin pienella Bergamolaisella teollisuusalueella, jonka jalkeen matka jatkui noin tunnin ruuhkassa jonottamisella, ennen kuin paasimme sinne minne kesa oli jo ehtinyt ennen meita, tuskaisen kuumaan Milanoon.
Emme ehtineet odottaa kovin pitkaan, kun paikalle saapui taas yksi pelastava enkeli: rekkakuski. Venalaissyntyinen kuski puhui vain muutaman sanan englantia ja paatyi selittamaan meille asioita saksaksi. Ymmarsimme kuitenkin, etta han on matkalla Italiaan. Han tietysti halusi tietaa, minne pain Italiaa olimme suuntaamassa. Emme olleet itsekaan viela oikein varmoja, Munchenista kun lahtee tie, jota pitkin paasee seka Milanoon etta Veronaan, eika meilla ollut mitaan suunnitelmia kummankaan suhteen. Vastasin kuskille reippaasti etta menemme vaikkapa Veronaan. Tama kuski oli menossa vain puolimatkaan kohti Veronaa, mutta kuten hyvin monet rekkakuskit meidan kokemuksemme mukaan tekevat, han alkoi hoitaa asioita meidan puolestamme. Puhelimitse han sopi, etta (tyo)kaverinsa hakee meidat tunnin kuluttua huoltoasemalta, ja vie suoraan Veronaan. Tassa vaiheessa olimme jo paasseet Alppien keskelle, eika tallainen sattuma yhdessa henkeasalpaavien Alppimaisemien kanssa oikein tahtonut upota tajuntaan.
Myoskin venalainen rekkakuski saapui asemalle ajallaan ja nappasi meidat nopeasti kyytiin. Maisemien vaihtuessa pienista Itavaltalaisista alppikylista Pohjois-Italian oliivitarhoihin yritimme kovasti loytaa yhteisen kielen kuskin kanssa. Sen puuttuessa oli tyydyttava venalaisiin iskelmiin ja muutamaan satunnaiseen naurahdukseen. Lahempana Veronaa aloimme kysella kuskilta minne han tarkalleen ottaen on menossa. Kuski ilmaisi nukkuvansa yon Bergamossa, ja jatkavansa aamulla Milanoon. Tama tieto sopi meille paremmmin kuin olisimme osanneet toivoa. Ensin sovimme, etta me jaamme pois Bergamossa, silla yksi minun tuttuni asuu siella ja voisi mahdollisesti majoittaa meidat. Tekstiviestilla saapunut tieto kaatoi nama suunnitelmat. Kuski vain hymahteli huonolla englannillaan "Sleep, car, no problem". Matka oli pitka ja uuvuttava, mutta onneksi Bergamo tarjosi meille tervetuliaisiksi nayttavan ilotulituksen. Paastyamme parkkiin maissipellon reunamille kuski tarjosi meille viela teeta, konjakkia ja leipaa. Suunnitelmien alati muuttuessa han oli jo ehtinyt tukea meita tarjoalla suklaapatukoita ja omenoita. Matkan aikana olimme jotenkuten alkaneet ymmartaa toisiamme, ja illalla ennen nukkumaan menoa ehdimme jutella kuskin kanssa mm. kasvissyonnista ja siita kuinka se hanen mielestaan oli - monien muiden asioiden ohella - "nicht normal".
Yo oli kummankin osalta hikinen, itse tosin nukuin huomattavasti paremmin kuin B. Aamulla emme kumpikaan tarkkaan tienneet mita on tapahtumassa. Sen verran olimme ymmartaneet, etta meidat vietaisiin joka tapauksessa Milanoon. Ennen sita rekan lihalasti kuitenkin purettiin pienella Bergamolaisella teollisuusalueella, jonka jalkeen matka jatkui noin tunnin ruuhkassa jonottamisella, ennen kuin paasimme sinne minne kesa oli jo ehtinyt ennen meita, tuskaisen kuumaan Milanoon.
lauantai 27. kesäkuuta 2009
Porvarisarkea
München.
Meitä oli varoitettu etukäteen. Saksan kallein kaupunki. Konservatiivisia ihmisiä. Kaikki tämä pitää kyllä paikkansa: täällä on siistiä, puhdasta, keski-ikäistä ja tylsää. Roskaakaan ei näy kadulla, saati sitten köyhiä tai kodittomia. Kaikesta ulkokultaisuudesta ja porvarillisuudestaan huolimatta München on ihan mielenkiintoinen paikka, ja ehdottomasti lokin paratiisi.
Aloitimme päivän pitkien yöunien jälkeen kävelemällä keskustaan matkalla dyykkaillen läpi Mäkkärit ja Kill the Fucking Chickenit. Saaliiksi saatiin puolikas purilainen, parit ranskalaiset, kaalisalaatti, yksi limppari ja kahvikuppi. Kadunvarsiroskiksista löysimme jäätelöä, mehua, leipää, sateenvarjon, kangaskassin, munkkeja ja, uskokaa tai älkää, homopornoa. Katse oli siis suurimman osan ajasta keskittynyt roskiksiin, mutta sivusilmällä tuli katseltua myös mielettömän hienoa arkkitehtuuria.
Join liftikyydin suosittelemaa olutta enkä oikein vaikuttunut. En oikein tiedä onko vika minussa vai saksalaisessa oluessa, mutta kaikesta hehkutuksesta huolimatta kaikki täällä maistuu Lapparilta. (Tsekin oluet, ystävät rakkaat, ovatkin sitten aivan toinen asia).
Pyörittyämme kaupungilla tarpeeksi lähdimme takaisin Felixin luo toivoen matkalla törmäävämme ruokakauppaan josta dyykata tai ostaa illallista. Löysimme Motorama-kauppakeskuksen ja jotenkin kummassa myös sen roskikset. Mitä aarteita siellä odottikaan! Seitsemän avokadoa, tomaattia, salaattia, kurkkua, vanukasta, suklaakeksejä, banaaneja, mangoa, persikoita, omenoita, karhunvatukoita, kesäkurpitsaa, 20 kuitupatukkaa, sieniä, croissantteja.. Oi onnea! Illalla teimme vielä kävelylenkin puistossa ja löysimme sitruunalimonadia.
Majoittajamme Felix valmistuu tänään ranskan kielen alalta joksikin lie miksi ja on juhlimassa luokkakavereidensa kanssa, mutta toivon mukaan hänellä on huomenna aikaa näyttää meille jotain hänen lempipaikkojaan. Felix on rento taiteilijarenttu ja voisi tietää jotain mielenkiintoisempaa kuin kirkot ja aukiot.
Minun täyty vielä kertoa miten uskomattoman hieno kämppä tämä on. Ulkoa se näyttää pienenpieneltä mitättömältä kivitalolta, joka on ahdettu kahden isomman väliin, mutta sisällä odottaa ultramoderni neljän kerroksen koti. Felixin isä on arkkitehti. Hän on aikanaan ostanut talon huonossa kunnossa ja remontoinut siitä oikean aarteen. Kaikkialla on vaaleaa puuta, paljon valoa ja tilaa, portaissa ei ole kaiteita ja ikkunat sisäpihalla ovat koko seinän kokoisia. Kaikkialla on mietitty erikoisia ratkaisuja ja talo on todella toimiva. Kontrasti Miladaan, jossa ei ollut sähköä, suihkua tai kuumaa vettä on valtava.
Tämä on juuri sitä matkaamisen parasta antia: nähdä ja kokea, miten eri tavoin ihmiset voivat elää ja olla onnellisia.
Meitä oli varoitettu etukäteen. Saksan kallein kaupunki. Konservatiivisia ihmisiä. Kaikki tämä pitää kyllä paikkansa: täällä on siistiä, puhdasta, keski-ikäistä ja tylsää. Roskaakaan ei näy kadulla, saati sitten köyhiä tai kodittomia. Kaikesta ulkokultaisuudesta ja porvarillisuudestaan huolimatta München on ihan mielenkiintoinen paikka, ja ehdottomasti lokin paratiisi.
Aloitimme päivän pitkien yöunien jälkeen kävelemällä keskustaan matkalla dyykkaillen läpi Mäkkärit ja Kill the Fucking Chickenit. Saaliiksi saatiin puolikas purilainen, parit ranskalaiset, kaalisalaatti, yksi limppari ja kahvikuppi. Kadunvarsiroskiksista löysimme jäätelöä, mehua, leipää, sateenvarjon, kangaskassin, munkkeja ja, uskokaa tai älkää, homopornoa. Katse oli siis suurimman osan ajasta keskittynyt roskiksiin, mutta sivusilmällä tuli katseltua myös mielettömän hienoa arkkitehtuuria.
Join liftikyydin suosittelemaa olutta enkä oikein vaikuttunut. En oikein tiedä onko vika minussa vai saksalaisessa oluessa, mutta kaikesta hehkutuksesta huolimatta kaikki täällä maistuu Lapparilta. (Tsekin oluet, ystävät rakkaat, ovatkin sitten aivan toinen asia).
Pyörittyämme kaupungilla tarpeeksi lähdimme takaisin Felixin luo toivoen matkalla törmäävämme ruokakauppaan josta dyykata tai ostaa illallista. Löysimme Motorama-kauppakeskuksen ja jotenkin kummassa myös sen roskikset. Mitä aarteita siellä odottikaan! Seitsemän avokadoa, tomaattia, salaattia, kurkkua, vanukasta, suklaakeksejä, banaaneja, mangoa, persikoita, omenoita, karhunvatukoita, kesäkurpitsaa, 20 kuitupatukkaa, sieniä, croissantteja.. Oi onnea! Illalla teimme vielä kävelylenkin puistossa ja löysimme sitruunalimonadia.
Majoittajamme Felix valmistuu tänään ranskan kielen alalta joksikin lie miksi ja on juhlimassa luokkakavereidensa kanssa, mutta toivon mukaan hänellä on huomenna aikaa näyttää meille jotain hänen lempipaikkojaan. Felix on rento taiteilijarenttu ja voisi tietää jotain mielenkiintoisempaa kuin kirkot ja aukiot.
Minun täyty vielä kertoa miten uskomattoman hieno kämppä tämä on. Ulkoa se näyttää pienenpieneltä mitättömältä kivitalolta, joka on ahdettu kahden isomman väliin, mutta sisällä odottaa ultramoderni neljän kerroksen koti. Felixin isä on arkkitehti. Hän on aikanaan ostanut talon huonossa kunnossa ja remontoinut siitä oikean aarteen. Kaikkialla on vaaleaa puuta, paljon valoa ja tilaa, portaissa ei ole kaiteita ja ikkunat sisäpihalla ovat koko seinän kokoisia. Kaikkialla on mietitty erikoisia ratkaisuja ja talo on todella toimiva. Kontrasti Miladaan, jossa ei ollut sähköä, suihkua tai kuumaa vettä on valtava.
Tämä on juuri sitä matkaamisen parasta antia: nähdä ja kokea, miten eri tavoin ihmiset voivat elää ja olla onnellisia.
perjantai 26. kesäkuuta 2009
Ääripäästä toiseen
Aamu alkoi taas kerran aikaisin, tavoitteenamme taittaa vajaa 400 km Prahasta Müncheniin muutamassa tunnissa. Liftiohjeet olivat hyvin hallussa kun pakkasimme edellisillan aivan loistavaa dyykkisaalista kassiin samalla kun söimme aamupalaksi keskellä yötä paistettuja lettuja. Muu talo nukkui vielä kun saimme kamat kasaan, muutamat jäähyväiset suomalaisille kavereille ja kiitoslappu ilmoitustaululle, olimme valmiita matkaan. Dyykattiin vielä matkaeväiksi Miladan naapurissa sijaitsevasta opiskelija-asuntoloiden roskakatoksesta ainakin kilon pussi täydellisen kypsiä kirsikoita. Ne eivät olleet aivan yhtä hyviä kuin edellispäivänä Miladaan tuodut dyykkikirsikat, mutta toimivat vallan hyvin ilmaisena naposteltavana.
Kirsikkapussi kainalossa matkasimme ensin bussilla ja sitten kahdella eri metrolla liftipaikalle, kävimme aseman vieressä ostoskeskuksessa kuluttamassa viimeiset tsekin kruunut ja nousimme tien varteen. Noin puoli tuntia liftattuamme eräs hyvin innokas nuori mies olisi vienyt meidät Plzeniin, mutta kieltäydyimme koska ajattelimme saada paremman kyydin paljon pidemmälle. Noin tunnin kohdalla alkoi toivo jo hiipua, ja kun seuraava auto tarjoutui viemään meidät hieman Plezenistä eteenpäin, hyväksyimme tarjouksen. Huonosti englantia puhuva tsekkiläispariskunta lapsineen jätti meidät hyvin hiljaiselle huoltoasemalle keskelle ei mitään, ja ajattelimme että kaikki toivo on mennyttä. Kosmos ei kuitenkaan hylännyt meitä tälläkään kertaa, vaan saimme kyydin noin 50 km päähän Münchenistä toiselta ihmiseltä jolta kysyimme kyytiä. Keski-ikäinen autokauppias jätti meidät isolle ja vilkkaalle huoltoasemalle, jossa meidän oli pyörtymisen välttämiseksi syötävä eväitämme. Onnistuimme saman tien nappaamaan yhden paistetun perunan kahvilan tiskikärrystä ja livahtamaan portin ali maksulliseen vessaan hakemaan helpotusta ja vessapaperia.
Kun tarpeet oli tyydytetty, aloimme kysellä kyydin perään, ja saimme taas myöntävän vastauksen toiselta vaivaamaltamme ihmiseltä. Tämä Münchenissä englantia ja ranskaa työkseen opettava mies oli kova kehumaan kotikaupunkiaan koko matkan, ja ilmeisesti hän piti meille puhumisesta niin paljon, että ajelutti meitä ympäri kaikkien Münchenin tärkeiden nähtävyyksien tavoitteenaan viedä meidät suoraan kaverimme etuovelle. Osoitteen perusteella hän ei taloa löytänyt, mutta ystävällisten kaduntallaajien ohjeilla hän jätti meidät korttelin päähän oikealta ovelta.
Tämä oli ensimmäinen kerta kun olimme Münchenissä. emmekä siis olleet koskaan käyneet tämän kaverin kotona. Hämmästys olikin melkoinen kun huomasimme opiskelijapojan asuvan todella hulppeassa kämpässä aivan keskustassa. Arkkitehti-isän kanssa asuminen selittää oikein hyvin todella luovat sisustusratkaisut ja aivan viimeisen päälle olevat kodinkoneet. Maksullisen vessan itsestään puhdistuva istuinrengas oli jo jotain, mutta työtason alta vedettävä kosketuksella toimiva liesi jättää sanattomaksi. Kuuma suihku, tuore ruoka ja koneessa pyörivät pyykit ultramodernissa kodissa luovat niin vahvan kontrastin sähköttömälle Milada-squatille, että tähän tottuminen vie varmaan pari päivää..
Kirsikkapussi kainalossa matkasimme ensin bussilla ja sitten kahdella eri metrolla liftipaikalle, kävimme aseman vieressä ostoskeskuksessa kuluttamassa viimeiset tsekin kruunut ja nousimme tien varteen. Noin puoli tuntia liftattuamme eräs hyvin innokas nuori mies olisi vienyt meidät Plzeniin, mutta kieltäydyimme koska ajattelimme saada paremman kyydin paljon pidemmälle. Noin tunnin kohdalla alkoi toivo jo hiipua, ja kun seuraava auto tarjoutui viemään meidät hieman Plezenistä eteenpäin, hyväksyimme tarjouksen. Huonosti englantia puhuva tsekkiläispariskunta lapsineen jätti meidät hyvin hiljaiselle huoltoasemalle keskelle ei mitään, ja ajattelimme että kaikki toivo on mennyttä. Kosmos ei kuitenkaan hylännyt meitä tälläkään kertaa, vaan saimme kyydin noin 50 km päähän Münchenistä toiselta ihmiseltä jolta kysyimme kyytiä. Keski-ikäinen autokauppias jätti meidät isolle ja vilkkaalle huoltoasemalle, jossa meidän oli pyörtymisen välttämiseksi syötävä eväitämme. Onnistuimme saman tien nappaamaan yhden paistetun perunan kahvilan tiskikärrystä ja livahtamaan portin ali maksulliseen vessaan hakemaan helpotusta ja vessapaperia.
Kun tarpeet oli tyydytetty, aloimme kysellä kyydin perään, ja saimme taas myöntävän vastauksen toiselta vaivaamaltamme ihmiseltä. Tämä Münchenissä englantia ja ranskaa työkseen opettava mies oli kova kehumaan kotikaupunkiaan koko matkan, ja ilmeisesti hän piti meille puhumisesta niin paljon, että ajelutti meitä ympäri kaikkien Münchenin tärkeiden nähtävyyksien tavoitteenaan viedä meidät suoraan kaverimme etuovelle. Osoitteen perusteella hän ei taloa löytänyt, mutta ystävällisten kaduntallaajien ohjeilla hän jätti meidät korttelin päähän oikealta ovelta.
Tämä oli ensimmäinen kerta kun olimme Münchenissä. emmekä siis olleet koskaan käyneet tämän kaverin kotona. Hämmästys olikin melkoinen kun huomasimme opiskelijapojan asuvan todella hulppeassa kämpässä aivan keskustassa. Arkkitehti-isän kanssa asuminen selittää oikein hyvin todella luovat sisustusratkaisut ja aivan viimeisen päälle olevat kodinkoneet. Maksullisen vessan itsestään puhdistuva istuinrengas oli jo jotain, mutta työtason alta vedettävä kosketuksella toimiva liesi jättää sanattomaksi. Kuuma suihku, tuore ruoka ja koneessa pyörivät pyykit ultramodernissa kodissa luovat niin vahvan kontrastin sähköttömälle Milada-squatille, että tähän tottuminen vie varmaan pari päivää..
torstai 25. kesäkuuta 2009
Prahalaisesta sateesta...
Kylla, Prahassa on satanut lahes koko ajan kun olemme olleet taalla. Tiistaina saavuimme sateiseen kaupunkiin ja etsimme oikeaa squattia jatkuvassa tihkusateessa. Ulos kaupungille olemme uskaltautuneet niina harvoina tunteina kun sade on joko vahaista tai pitaa pienta taukoa. Auringon naimme ensimmaisen kerran vasta tanaan iltapaivalla. Oli oikein miellyttavaa ottaa aurinkoa talon parvekkeella kasvien ymparoimina, ja kuunnella kauempana kaupungilla pauhaavaa ukkosta.
Sade ei normaalisti ota nain paljon pannuun, mutta nyt se vaikeuttaa elamaa harvinaisen paljon. Miladassa, jossa siis talla hetkella oleskelemme, on sahkoa vain silloin kun jotain tapahtuu ja on jarkevaa kaynnistaa agregaatti. Lamminta vetta taloon ei tule ollenkaan, ja jos kaasu on lopussa, ei vetta saa lammitettya millaan. Tama tosin haittaa vain tiskien ja vaatteiden pesemista, silla suihkua ei myoskaan loydy. Veden kanssa saa kylla muuten pelata, silla esim. vessan huuhteleminen hoidetaan kasin amparista vetta kaatamalla, kun tarvittavaa vesisailiosysteemia ei ilmeisesti ole. Eniten sateesta on kuitenkin ollut harmia juuri meille, silla meidan Berliinissa sunnuntaina ensimmaisen kerran pesemamme vaatteet eivat kosteasta ilmanalasta johtuen ole vielakaan kuivuneet. Tama saattaa jollakin mielenkiintoisella tavalla liittya siihen, etta Barbara ei loytanyt pyykkien joukosta lainkaan omia alushousujaan...
Mutta kylla tama tasta. Tanaan Miladaan saapui pari suomalaista tyttoa, eli voimme edelleen jatkaa suomen puhumista huoletta. Aikaisemmin paivalla pesimme porukalla kaikki talon tiskit ja alakerran yleiset tilat eilisten punkbileiden jaljilta, joten voimme viettaa viimeisen paivan talossa hengaillen hyvalla omallatunnolla.
Sade ei normaalisti ota nain paljon pannuun, mutta nyt se vaikeuttaa elamaa harvinaisen paljon. Miladassa, jossa siis talla hetkella oleskelemme, on sahkoa vain silloin kun jotain tapahtuu ja on jarkevaa kaynnistaa agregaatti. Lamminta vetta taloon ei tule ollenkaan, ja jos kaasu on lopussa, ei vetta saa lammitettya millaan. Tama tosin haittaa vain tiskien ja vaatteiden pesemista, silla suihkua ei myoskaan loydy. Veden kanssa saa kylla muuten pelata, silla esim. vessan huuhteleminen hoidetaan kasin amparista vetta kaatamalla, kun tarvittavaa vesisailiosysteemia ei ilmeisesti ole. Eniten sateesta on kuitenkin ollut harmia juuri meille, silla meidan Berliinissa sunnuntaina ensimmaisen kerran pesemamme vaatteet eivat kosteasta ilmanalasta johtuen ole vielakaan kuivuneet. Tama saattaa jollakin mielenkiintoisella tavalla liittya siihen, etta Barbara ei loytanyt pyykkien joukosta lainkaan omia alushousujaan...
Mutta kylla tama tasta. Tanaan Miladaan saapui pari suomalaista tyttoa, eli voimme edelleen jatkaa suomen puhumista huoletta. Aikaisemmin paivalla pesimme porukalla kaikki talon tiskit ja alakerran yleiset tilat eilisten punkbileiden jaljilta, joten voimme viettaa viimeisen paivan talossa hengaillen hyvalla omallatunnolla.
tiistai 23. kesäkuuta 2009
Lahelta piti tilanteita
Eilen oli se suuri paiva, kun meidan oli tarkoitus jatkaa taas matkaa, talla kertaa maaranpaana Praha. Paikassa, jossa hengasimme Berliinissa, majaili myos muutama prahalainen squattaaja, jotka lupasivat majoittaa meidat. Itse asiassa tyypit suostuivat nayttamaan meille hyvan liftipaikan, jonne voisimme menna kaikki yhdessa. Prahalaiset olivat kaikessa tekemisessaan hieman suurpiirteisia ja epamaaraisia, joten tarkkaa lahtoaikaa tai paikkaa ei meille viela tassa vaiheessa kerrottu. Epatietoisina lahtoajasta me paatimme herata aikaisin ja olla valmiína hyvissa ajoin ennen lahtoa. Suihkussa oli kayty ja kaikki pakattu jo yhdeltatoista, mutta matkakumppaneita ei nakynyt. Pitkan ja runsaan aamiaisen ja parin tunnin torkkujen jalkeen tapasimme heidat keittiossa noin kahdelta iltapaivalla, jolloin vasynyt ja krapulainen vastaus kaikkeen oli, etta lahdetaan kun jaksetaan. Tuskastuneina kaikkeen odottamiseen tiedustelimme tarkan liftipaikan ja lahdimme matkaan edelta kasin.
Ratikan, U-bahnin ja muutaman S-bahnaseman paassa hyppasimme junasta suoraan todella rankkaan sateeseen. Ehka puolen tunnin odottelun jalkeen valtavat sadepisarat ja rakeet vaihtuivat suurinpiirtein siedettavaksi sateeksi, juuri kun pari prahalaista kaveria nousi junasta meidan seuraksemme. Kavi ilmi, etta he olivat vain kuulleet tasta hyvasta liftipaikasta, mutteivat itse olleet koskaan liftanneet Prahaan. Lyhyt tutkimusretki paljasti paikan aivan paskaksi, ja paatimme hypata seuraavaan junaan ja menna vahan edemmas. Ilman yhtaan parempaa liftipaikkaa me paatimme erota kavereista ja kayda tsekkaamassa netista loydetty liftivinkki.
Schoneweiden S-bahnin lahtelta loytyi juuri oikea Jet-huoltsikka, jossa odottelimme - talla kertaa mukavassa auringonpaisteessa - noin tunnin ennen kuin mukava saksalainen businessmies lupasi heittaa meidat Dresdeniin noin puolivaliin matkaa. Automatka oli mukava ja sopivan hiljainen, itse juttelin kuskin kanssa niita naita kun matkakumppanini ilmeisesti nukkui takapenkilla. Hetken paasta puhe kaantyi matkasuunnitelmiin ja sopivaan paikkaan jattaa meidat pois. Takapenkkilaisemme oli aivan pihalla kaikesta, ja yhtakkia halusi jaada pois kyydista seuraavalla huoltoasemalla. Kuski oli hieman vastahakoinen mutta suostui kuitenkin pyyntoon. Autosta pois paastyamme kerroin ihmetellen Barbaralle, etta ollaan huoltoasemalla noin kuudenkymmenen kilometrin paassa Dresdenista, tama kun oli kuullut ja luullut etta matkaa on enaa 5 kilometria.
No, ei muuta kuin taas odottelemaan. Noin tunnin jalkeen saimme kyydin Dresdeniin asuntoautosta. Dresdenissa he totesivat, etta emme ikina paase autobahnin toiselle puolelle, missa ristys Prahan tielle oli, joten he ajoivat meidat viela n. 20 minuuttia oikealle puolelle. Dresden osoittautui todella nihkeaksi paikaksi. Odoteltuamme n. kaksi tuntia ja kysyttyamme n. sadalta rekalta aloimme olla jo epatoivoisia. Kello oli jo yli kymmenen illalla ja aurinko laskemassa. Mietimme jo yopymista metsassa tai huoltoaseman vessassa kun tsekkilainen pariskunta lahestyi meita. He lupasivat vieda meidat Liberec-nimiseen kaupunkiin 10 kilometrin paahan Saksan rajalta Tsekkeihin. He tarjosivat meille myos yopaikkaa jos meilla ei sellaista kerta Liberecissa ollut. Otimme tarjouksen innokkaan vasyneesti vastaan.
Pari tuntia autossa ja olimme perilla. Paikka oli oikea lukaali ja saimme teeta ja Briteista ostettuja omenapiirakoita, ja ennen kaikkea, nukkua ihanan pehmealla patjalla. Aamulla mies oli menossa tyoasioissa Prahaan ja kahdeksalta kiidimme hanen tyokaverinsa kyydissa melkein perille. Tiet keskustaan olivat tukossa, joten me jaimme pikatien laitaan josta kavelimme kotiloita varoen lahimmalle metroasemalle. Pummilla tietysti sisaan niinkuin aina ja olemattomilla tsekin kielen taidoilla valittiin hauskalta kuulostava asema jolla jaada pois. Kaikki sujui kuin tanssi tahan asti, mutta rullaportaiden ylapaassa tormasimme tarkastajiin. Tsekkilaisesta systeemista taysin tietamatta pysahdyimme kuuliaisesti ja selitimme kuinka ei ole rahaa ja lompsa kateissa jne. Eraalla virkaintoisella tarkkarilla oli vaikeuksia niella juttua, joten han otti Barbaran passin pantiksi kunnes kavisimme jostakin hakemassa heille 700 kruunua (n. 25 euroa) per nena sakkojen maksuun. Kunnon aktivisti ei tallaiseen taivu, ja ainoaksi vaihtoehdoksi tarkkislaisten mielesta jai jaada odottelemaan poliisia. Noin vartin odoteltuamme oli ilmeista ettei mitaan poliisia ole tulossa, ja Barbara tilanteeseen tuskastuneena vaati saada passinsa takaisin. Selitimme keksityn stoorimme sedalle viela kerran, jonka jalkeen han vain antoi passin takaisin ja paasti meidat menemaan.
Huojentuneina jatkoimme matkaamme kohti Milada-squattia hyvin epamaaraisten ohjeiden perusteella ja kaveltyamme pari tuntia sateessa painavat rinkat selassa ilman ruokaa loysimme vihdoin perille. Talon keittiossa odotti iloinen yllatys: pari turkulaista aktivistikaveria oli asunut samassa paikassa jo viikon. Pienet torkut, mahtava ruoka ja kaikki oli taas kunnossa. Paiva meni rattoisasti suomenkielisessa seurassa jutellen, dyykaten ja info-cafessa ilmaista kaljaa, ruokaa ja nettiyhteytta rakastaen. Huomenna on uudet kujeet, mutta taman paivan jalkeen on vaikea odottaa mitaan parempaa.
Ratikan, U-bahnin ja muutaman S-bahnaseman paassa hyppasimme junasta suoraan todella rankkaan sateeseen. Ehka puolen tunnin odottelun jalkeen valtavat sadepisarat ja rakeet vaihtuivat suurinpiirtein siedettavaksi sateeksi, juuri kun pari prahalaista kaveria nousi junasta meidan seuraksemme. Kavi ilmi, etta he olivat vain kuulleet tasta hyvasta liftipaikasta, mutteivat itse olleet koskaan liftanneet Prahaan. Lyhyt tutkimusretki paljasti paikan aivan paskaksi, ja paatimme hypata seuraavaan junaan ja menna vahan edemmas. Ilman yhtaan parempaa liftipaikkaa me paatimme erota kavereista ja kayda tsekkaamassa netista loydetty liftivinkki.
Schoneweiden S-bahnin lahtelta loytyi juuri oikea Jet-huoltsikka, jossa odottelimme - talla kertaa mukavassa auringonpaisteessa - noin tunnin ennen kuin mukava saksalainen businessmies lupasi heittaa meidat Dresdeniin noin puolivaliin matkaa. Automatka oli mukava ja sopivan hiljainen, itse juttelin kuskin kanssa niita naita kun matkakumppanini ilmeisesti nukkui takapenkilla. Hetken paasta puhe kaantyi matkasuunnitelmiin ja sopivaan paikkaan jattaa meidat pois. Takapenkkilaisemme oli aivan pihalla kaikesta, ja yhtakkia halusi jaada pois kyydista seuraavalla huoltoasemalla. Kuski oli hieman vastahakoinen mutta suostui kuitenkin pyyntoon. Autosta pois paastyamme kerroin ihmetellen Barbaralle, etta ollaan huoltoasemalla noin kuudenkymmenen kilometrin paassa Dresdenista, tama kun oli kuullut ja luullut etta matkaa on enaa 5 kilometria.
No, ei muuta kuin taas odottelemaan. Noin tunnin jalkeen saimme kyydin Dresdeniin asuntoautosta. Dresdenissa he totesivat, etta emme ikina paase autobahnin toiselle puolelle, missa ristys Prahan tielle oli, joten he ajoivat meidat viela n. 20 minuuttia oikealle puolelle. Dresden osoittautui todella nihkeaksi paikaksi. Odoteltuamme n. kaksi tuntia ja kysyttyamme n. sadalta rekalta aloimme olla jo epatoivoisia. Kello oli jo yli kymmenen illalla ja aurinko laskemassa. Mietimme jo yopymista metsassa tai huoltoaseman vessassa kun tsekkilainen pariskunta lahestyi meita. He lupasivat vieda meidat Liberec-nimiseen kaupunkiin 10 kilometrin paahan Saksan rajalta Tsekkeihin. He tarjosivat meille myos yopaikkaa jos meilla ei sellaista kerta Liberecissa ollut. Otimme tarjouksen innokkaan vasyneesti vastaan.
Pari tuntia autossa ja olimme perilla. Paikka oli oikea lukaali ja saimme teeta ja Briteista ostettuja omenapiirakoita, ja ennen kaikkea, nukkua ihanan pehmealla patjalla. Aamulla mies oli menossa tyoasioissa Prahaan ja kahdeksalta kiidimme hanen tyokaverinsa kyydissa melkein perille. Tiet keskustaan olivat tukossa, joten me jaimme pikatien laitaan josta kavelimme kotiloita varoen lahimmalle metroasemalle. Pummilla tietysti sisaan niinkuin aina ja olemattomilla tsekin kielen taidoilla valittiin hauskalta kuulostava asema jolla jaada pois. Kaikki sujui kuin tanssi tahan asti, mutta rullaportaiden ylapaassa tormasimme tarkastajiin. Tsekkilaisesta systeemista taysin tietamatta pysahdyimme kuuliaisesti ja selitimme kuinka ei ole rahaa ja lompsa kateissa jne. Eraalla virkaintoisella tarkkarilla oli vaikeuksia niella juttua, joten han otti Barbaran passin pantiksi kunnes kavisimme jostakin hakemassa heille 700 kruunua (n. 25 euroa) per nena sakkojen maksuun. Kunnon aktivisti ei tallaiseen taivu, ja ainoaksi vaihtoehdoksi tarkkislaisten mielesta jai jaada odottelemaan poliisia. Noin vartin odoteltuamme oli ilmeista ettei mitaan poliisia ole tulossa, ja Barbara tilanteeseen tuskastuneena vaati saada passinsa takaisin. Selitimme keksityn stoorimme sedalle viela kerran, jonka jalkeen han vain antoi passin takaisin ja paasti meidat menemaan.
Huojentuneina jatkoimme matkaamme kohti Milada-squattia hyvin epamaaraisten ohjeiden perusteella ja kaveltyamme pari tuntia sateessa painavat rinkat selassa ilman ruokaa loysimme vihdoin perille. Talon keittiossa odotti iloinen yllatys: pari turkulaista aktivistikaveria oli asunut samassa paikassa jo viikon. Pienet torkut, mahtava ruoka ja kaikki oli taas kunnossa. Paiva meni rattoisasti suomenkielisessa seurassa jutellen, dyykaten ja info-cafessa ilmaista kaljaa, ruokaa ja nettiyhteytta rakastaen. Huomenna on uudet kujeet, mutta taman paivan jalkeen on vaikea odottaa mitaan parempaa.
sunnuntai 21. kesäkuuta 2009
Päivät vierivät Berliinissä...
Herättiin tosiaan sieltä Köpissä olevasta kommuunista ja sen vieraspatjalta ilman sen kummempia suunnitelmia. Köpin hullu tungos ja sekava punkkarimeininki ei oikein ollut meidän mieleen, ja päätimme etsiä uutta yöpaikkaa. Hengailtuamme vähän Alexanderplatzilla suuntasimme kohti Friedsrichshainia, jossa tiesimme olevan muutamakin taloprojekti tai squatti. Nämä ovat kaikki keskittyneet Rigaerstrasselle, ja jostain syystä kaikista näistä päädyimme numeroon 78. Se ei ole vallattu talo, mutta porukka on enimmäkseen kolmelta eri vallatulta talolta, jotka päättivät yhdessä ostaa talon ja nyt he kunnostavat sitä. Noin 50 asukkaasta huolimatta talon arki tuntuu sujuvan todella hyvin, puhumattakaan n. 20 vieraasta joita talolla on Berlin action weeks -tapahtuman takia. Keittiössä hengailee aina porukkaa ja joka päivä tehdään illalla yhteinen ruoka. Seuraavaksi olemme menossa Prahaan ja mahdollisesti vallatulle talolle nimeltä Milada. Sattumalta puolet talon possesta on nyt Berliinissä ja majoittuu samassa talossa kuin me :D
Talolla hengailun ja kaupungilla pyörimisen lisäksi ollaan oltu myös aktiivisia. Keskiviikkona käytiin vähän katsomassa Berliinin squattausmeininkejä parin korttelin päässä majapaikastamme. Päädyttiin paikalle oikeastaan monien sattumien kautta. Alunperin vaan törmättiin kadulla tuttuun valtaajakaveriin Turusta, jonka kanssa alettiin jutella action week-hommista. Päädyttiin viereiseen squatkahvilaan syömään vegaanimättöä ja juomaan kukin mitäkin. Rennon jutustelun keskeytti saksankielinen info juuri vallatusta talosta, jonne kaivataan lisäjoukkoja baariin kokoontuneesta väestä. Parin saksalaisen tulkattua meille homma noin karkeasti, lähdettiin pareittain kulkemaan kohti homman ydintä. Meikäläiset ei kaivanneet putkaan, joten hengailtiin vaan ympäriinsä ja tarkkailtiin tilannetta. Varmaan parin tunnin pattitilanteen jälkeen ja poliisien kerran kehotettua ihmisiä hajaantumaan päätimme siirtyä lämpimiin sisätiloihin. Talolla ei selvästikään ollut tapahtumassa mitään vielä pitkään aikaan, eikä kukaan tiennyt seuraavasta siirrosta vielä mitään.
Tämä oli kuitenkin hyvä oppitunti ajatellen lauantaista action weekin kohokohtaa, Tempelhof-lentokentän valtausta. Infoa oli jaettu äärimmäisen vähän, ja harva tuntui oikeasti tietävän yhtään mitään koko homman suunnitelmista. Päädyimme paikalle vajaan tunnin ilmoitetun kokoontumisajan jälkeen, mutta emme missanneet mitään. Paikanpäällä tyypit jakoivat mahdollisimman huomaamatta jengille joko valkoisia tai vihreitä lappusia sanoen että vain lapun värillä on väliä. Juteltuamme parin saksankielisen tyypin kanssa tulimme siihen tulokseen että koko homma on äärimmäisen epäilyttävä eikä todellakaan voi tietää mihin koko tapahtuma päättyy. Varsinkin, kun paikalla oli aivan helvetisti poliisiautoja ja mellakkapoliiseja ja lisävarustuksina kolme vesitykkiautoa, yksi poliisitankki ja ilmassa pörisevä helikopteri.
Itse action alkoi kuitenkin suht nopeasti, kun valkoisella lipulla pyydettiin valkoisen lapun saaneita tyyppejä seuraamaan. Lopulta koko ihmismassa alkoi valua kulkueena kohti aseman toista reunaa, ennen kuin poliisi sai ajoneuvot massiivisessa rivissä porukan pysähtymään. Yksi kova paukahdus, poliisien hajaantumiskäskyt ja hyökkäysvalmiudessa lähestyvä vesitykki sai porukan nopeasti vaihtamaan suuntaa. Taas hetki miettimistä ennen seuraavaa siirtoa, aina vaan lisää poliisiautoja paikalle, ja väkijoukko lähti yrittämään kohti lentokentän kiitoratoja. Itse seurasimme rauhallisempien joukossa perästäpäin. Valtavan lentokenttärakennuksen sivua vahtivat lukuisat vartijat koirineen ja jatkuvasti uudet poliisiautot halkoivat väkijoukkoa pillit ulvoen. Bileet vaikuttivat pysähtyneen kiitoratojen vieressä kulkevalle autotielle, aidan ja massiivisen poliisirintaman estäessä joukon etenemisen. Taas hieman mellakkapoliisien siirtymistä paikasta toiseen, vesitykkien esiintulo ja me olimme saaneet tarpeeksemme. Oli aivan ilmeistä ettei kukaan pääsisi kentän aitojen sisäpuolelle, eikä katubileet muutaman rummun ja satojen poliisien kanssa innostaneet moniakaan. Myöhemmin kuulimme, että bileet olivat pian poistumisemme jälkeen siirtyneet läheiseen puistoon ja viimeiset epätoivoiset kentälle tunkeutumisyritykset päätetty siirtää myöhempään yöhön.Samalla kuulimme myös jonkin tahon epävirallisia laskelmia siitä, että koko tapahtumassa oli ollut 4000 osanottajaa ja 1400 poliisia.
Suurin osa ajasta on kuitenkin mennyt ihan perusturistihommissa. Ollaan syöty ihan mahtavia vegaanisia (ja valmiiksi vegaanisiksi merkittyjä) sorbetteja puistossa, käyty iltapäiväteellä Morgenrot-nimisessä kollektiivikahvilassa, johon allekirjoittanut rakastui täysin, tietysti tarkastettu muuri, hengailtu joka päivä pieni hetki Köpillä, dyykattu juustoja paikallisen kaupan takaa, syöty parit dönerit, ajettu pummilla kaikilla mahdollisilla kulkuvälineillä, ihasteltu todella monia tyhjiä taloja (ja päätetty vallata niistä joku heti KUN muutetaan tänne). Ollaan myös rakastuttu kaupungilla irrallaan juokseviin koiriin, halpaan kaljaan, Friedrichschainin ja Prenzlauer Bergin kaupunginosiin, luomukauppoihin ja rappioromantiikkaan.
Saksan valtausmeiningit eivät siis oikein sytyttäneet, enemmän kiinnostaa majapaikassamme asuvan, Liettuasta kotoisin olevan valtaajatyypin kertomukset hylätystä huvipuistosta, joka hyvin saattaisi olla tutustumisen arvoinen. Lentokenttä Berliinissä, ehkä huvipuisto kotimatkalla jossain päin Liettuaa..?
Huomenna matka jatkuu Prahaa kohti!
Talolla hengailun ja kaupungilla pyörimisen lisäksi ollaan oltu myös aktiivisia. Keskiviikkona käytiin vähän katsomassa Berliinin squattausmeininkejä parin korttelin päässä majapaikastamme. Päädyttiin paikalle oikeastaan monien sattumien kautta. Alunperin vaan törmättiin kadulla tuttuun valtaajakaveriin Turusta, jonka kanssa alettiin jutella action week-hommista. Päädyttiin viereiseen squatkahvilaan syömään vegaanimättöä ja juomaan kukin mitäkin. Rennon jutustelun keskeytti saksankielinen info juuri vallatusta talosta, jonne kaivataan lisäjoukkoja baariin kokoontuneesta väestä. Parin saksalaisen tulkattua meille homma noin karkeasti, lähdettiin pareittain kulkemaan kohti homman ydintä. Meikäläiset ei kaivanneet putkaan, joten hengailtiin vaan ympäriinsä ja tarkkailtiin tilannetta. Varmaan parin tunnin pattitilanteen jälkeen ja poliisien kerran kehotettua ihmisiä hajaantumaan päätimme siirtyä lämpimiin sisätiloihin. Talolla ei selvästikään ollut tapahtumassa mitään vielä pitkään aikaan, eikä kukaan tiennyt seuraavasta siirrosta vielä mitään.
Tämä oli kuitenkin hyvä oppitunti ajatellen lauantaista action weekin kohokohtaa, Tempelhof-lentokentän valtausta. Infoa oli jaettu äärimmäisen vähän, ja harva tuntui oikeasti tietävän yhtään mitään koko homman suunnitelmista. Päädyimme paikalle vajaan tunnin ilmoitetun kokoontumisajan jälkeen, mutta emme missanneet mitään. Paikanpäällä tyypit jakoivat mahdollisimman huomaamatta jengille joko valkoisia tai vihreitä lappusia sanoen että vain lapun värillä on väliä. Juteltuamme parin saksankielisen tyypin kanssa tulimme siihen tulokseen että koko homma on äärimmäisen epäilyttävä eikä todellakaan voi tietää mihin koko tapahtuma päättyy. Varsinkin, kun paikalla oli aivan helvetisti poliisiautoja ja mellakkapoliiseja ja lisävarustuksina kolme vesitykkiautoa, yksi poliisitankki ja ilmassa pörisevä helikopteri.
Itse action alkoi kuitenkin suht nopeasti, kun valkoisella lipulla pyydettiin valkoisen lapun saaneita tyyppejä seuraamaan. Lopulta koko ihmismassa alkoi valua kulkueena kohti aseman toista reunaa, ennen kuin poliisi sai ajoneuvot massiivisessa rivissä porukan pysähtymään. Yksi kova paukahdus, poliisien hajaantumiskäskyt ja hyökkäysvalmiudessa lähestyvä vesitykki sai porukan nopeasti vaihtamaan suuntaa. Taas hetki miettimistä ennen seuraavaa siirtoa, aina vaan lisää poliisiautoja paikalle, ja väkijoukko lähti yrittämään kohti lentokentän kiitoratoja. Itse seurasimme rauhallisempien joukossa perästäpäin. Valtavan lentokenttärakennuksen sivua vahtivat lukuisat vartijat koirineen ja jatkuvasti uudet poliisiautot halkoivat väkijoukkoa pillit ulvoen. Bileet vaikuttivat pysähtyneen kiitoratojen vieressä kulkevalle autotielle, aidan ja massiivisen poliisirintaman estäessä joukon etenemisen. Taas hieman mellakkapoliisien siirtymistä paikasta toiseen, vesitykkien esiintulo ja me olimme saaneet tarpeeksemme. Oli aivan ilmeistä ettei kukaan pääsisi kentän aitojen sisäpuolelle, eikä katubileet muutaman rummun ja satojen poliisien kanssa innostaneet moniakaan. Myöhemmin kuulimme, että bileet olivat pian poistumisemme jälkeen siirtyneet läheiseen puistoon ja viimeiset epätoivoiset kentälle tunkeutumisyritykset päätetty siirtää myöhempään yöhön.Samalla kuulimme myös jonkin tahon epävirallisia laskelmia siitä, että koko tapahtumassa oli ollut 4000 osanottajaa ja 1400 poliisia.
Suurin osa ajasta on kuitenkin mennyt ihan perusturistihommissa. Ollaan syöty ihan mahtavia vegaanisia (ja valmiiksi vegaanisiksi merkittyjä) sorbetteja puistossa, käyty iltapäiväteellä Morgenrot-nimisessä kollektiivikahvilassa, johon allekirjoittanut rakastui täysin, tietysti tarkastettu muuri, hengailtu joka päivä pieni hetki Köpillä, dyykattu juustoja paikallisen kaupan takaa, syöty parit dönerit, ajettu pummilla kaikilla mahdollisilla kulkuvälineillä, ihasteltu todella monia tyhjiä taloja (ja päätetty vallata niistä joku heti KUN muutetaan tänne). Ollaan myös rakastuttu kaupungilla irrallaan juokseviin koiriin, halpaan kaljaan, Friedrichschainin ja Prenzlauer Bergin kaupunginosiin, luomukauppoihin ja rappioromantiikkaan.
Saksan valtausmeiningit eivät siis oikein sytyttäneet, enemmän kiinnostaa majapaikassamme asuvan, Liettuasta kotoisin olevan valtaajatyypin kertomukset hylätystä huvipuistosta, joka hyvin saattaisi olla tutustumisen arvoinen. Lentokenttä Berliinissä, ehkä huvipuisto kotimatkalla jossain päin Liettuaa..?
Huomenna matka jatkuu Prahaa kohti!
keskiviikko 17. kesäkuuta 2009
Kööpenhaminasta Köpiin
Tiistaiaamuna keräsimme kimpsumme ja kampsumme ja suuntasimme kohti liftipaikkaa, josta pyrimme jompaan kumpaan Etelä-Tanskan satamaan, josta päästä Saksaan Berliiniin. Ensimmäinen kyyti vei meidät Nyradiin huoltoasemalle, jossa moni rekka piti taukoa. ensin tarkistimme kahvilasta, mutta siellä oli jonkseenkin hiljaista. Onneksi silti tarkistetiin, sillä tarjoutui loistava tilaisuus table-divingiin, saimme saaliiksemme paljon ranskanperunoita ja suolakurkkua. Tämä oli kuitenkin vain hyvän onnen alkua. Jututimme rekkakuskeja, ja yksi tsekki oli menossa läntisempään satamaan. Se kuitenkin olisi kiertänyt aika paljon ja tuonut ainakin kaksi tuntia lisää matkustuaikaa meille. Viereen pysähtyi saksalainen kuski, joka osoittatui oikeaksi enkeliksi.
Hän oli matkalla Müncheniin ja aikoi pitää 9 tunnin taukonsa ennen lähtöä huoltoasemalta. Hän ei puhunut englantia emmekä me saksaa, mutta jonkin aikaa elehdittyämme hän tarjoutui viemään meidät suoraan Gedserin satamaan. Satamassa hän kirjoitti lappusiaan uusiksi jotta toinen meistä pääsisi ilmaiseksi hänen kanssaan rekassa lautalle. Samalla hän hommasi toisellekin samanlaisen paikan toisen rekan kyytiin, joten loppupeileissä emme joutuneet maksamaan lauttamatkastakaan mitään. Kun odottelimme lautan tuloa hän jatkuvasti yritti saada meille suoran kyydin Berliiniin (hän melkein puhui meille paikat saksalaiseen eläkeläisbussiin).
Lautalla hän antoi meille tarjouskuponkinsa, joilla saimme kahvilasta 35 % alennusta. Kahvilatyöntekijä vielä laskutti jonkun toisen aterian vahingossa meiltä, ja selvityksen jälkeen saimme rahat takaisin ja ilmaisen pillimehun!
Lopulta sama kuski vei meidät n. 100 kilometrin päähän Berliinistä, osti meille suklaapatukat ja huoltoasemalla puhui meille seuraavan kyydin suoraan Berliinin keskustaan. Tämä kyyti oli tv-tuottaja joka ajoi koko matkan 180 km/h. Hän piti puhumisesta, ja halusi vielä Berliinissä tarjota meille kantapaikassaan oluet. Parin tuopillisen jälkeen hän halusi viedä meidät suoraan Köpille, josta toivoimme saavamme yöpaikan.
Köpillä oli paljon ihmisiä ja kukaan ei tuntunut tietävän mitään. "Nukkumasalissa" oli kitaraa soittavia hippejä ja koiranpaskaa patjalla. Lopulta löysimme jonkun, joka asui Köpillä ja lupasi meille asunnostaan vieraspatjan. Olimme todella väsyneitä tässä kohti kellon ollessa jo 2 yöllä. Vieraspatja sijaitsi n. 2 ja puolen metrin korkeudessa ja pääsy sinne rikkinäisillä tikkailla oli väsyneessä tilassa aikamoinen akrobatianäyte. Lisäksi pihalla porukka melskasi koko yön, mutta nukuimme silti sikeästi.
Hän oli matkalla Müncheniin ja aikoi pitää 9 tunnin taukonsa ennen lähtöä huoltoasemalta. Hän ei puhunut englantia emmekä me saksaa, mutta jonkin aikaa elehdittyämme hän tarjoutui viemään meidät suoraan Gedserin satamaan. Satamassa hän kirjoitti lappusiaan uusiksi jotta toinen meistä pääsisi ilmaiseksi hänen kanssaan rekassa lautalle. Samalla hän hommasi toisellekin samanlaisen paikan toisen rekan kyytiin, joten loppupeileissä emme joutuneet maksamaan lauttamatkastakaan mitään. Kun odottelimme lautan tuloa hän jatkuvasti yritti saada meille suoran kyydin Berliiniin (hän melkein puhui meille paikat saksalaiseen eläkeläisbussiin).
Lautalla hän antoi meille tarjouskuponkinsa, joilla saimme kahvilasta 35 % alennusta. Kahvilatyöntekijä vielä laskutti jonkun toisen aterian vahingossa meiltä, ja selvityksen jälkeen saimme rahat takaisin ja ilmaisen pillimehun!
Lopulta sama kuski vei meidät n. 100 kilometrin päähän Berliinistä, osti meille suklaapatukat ja huoltoasemalla puhui meille seuraavan kyydin suoraan Berliinin keskustaan. Tämä kyyti oli tv-tuottaja joka ajoi koko matkan 180 km/h. Hän piti puhumisesta, ja halusi vielä Berliinissä tarjota meille kantapaikassaan oluet. Parin tuopillisen jälkeen hän halusi viedä meidät suoraan Köpille, josta toivoimme saavamme yöpaikan.
Köpillä oli paljon ihmisiä ja kukaan ei tuntunut tietävän mitään. "Nukkumasalissa" oli kitaraa soittavia hippejä ja koiranpaskaa patjalla. Lopulta löysimme jonkun, joka asui Köpillä ja lupasi meille asunnostaan vieraspatjan. Olimme todella väsyneitä tässä kohti kellon ollessa jo 2 yöllä. Vieraspatja sijaitsi n. 2 ja puolen metrin korkeudessa ja pääsy sinne rikkinäisillä tikkailla oli väsyneessä tilassa aikamoinen akrobatianäyte. Lisäksi pihalla porukka melskasi koko yön, mutta nukuimme silti sikeästi.
Hengailua Köpiksessä
Kun vihdoin pystyimme jättämään kamat jonnekin ja rentoutumaan siinä suhteessa, lähdimme tutkimaan kaupunkia enemmän. Syötiin jäätelöä keskustassa, käveltiin Christianiaan ja kokonaan sen ympäri, tutustuimme myös Christianian aluskasvillisuuteen ja joutsenperheisiin.
Kävimme uudelleen Ungdomshusetilla, tosin tällä kertaa suurin osa ihmisistä oli sisällä talokokouksessa ja pihalla hengaili vain rasittavia mukuloita. Pienen dyykkireissun jälkeen tilanne ei ollut juuri muuttunut joten lähdimme kohti Bumzenia.
Kävimme uudelleen Ungdomshusetilla, tosin tällä kertaa suurin osa ihmisistä oli sisällä talokokouksessa ja pihalla hengaili vain rasittavia mukuloita. Pienen dyykkireissun jälkeen tilanne ei ollut juuri muuttunut joten lähdimme kohti Bumzenia.
Helsingborg - Kööpenhamina
kahdeksan aikaan aamulla vartija tuli herättämään ja sanoi ettei terminaali ole hotelli. No, siitä otimme seuraavan lautan Helsingöriin. Aurinko paistoi ja vaikka väsytti fiilis oli hyvä. Odoteltiin 20 minuuttia seuraavan lautan tulemista ja mentiin odottamaan tien varteen lautalta purkautuvaa autojonoa. Toinen ohiajava auto pysähtyi, ja vei meidät 9 km päähän Kööpenhaminasta. Rinkat selässä käveleminen tuntui aika turhauttavalta, joten kun hyvä paikka löytyi, niin liftattiin keskustaan.
Keskustassa mietimme missä nukkuisimme seuraavan yön. Vietimme tunnin nettikahvilassa etsien seuraavia sohvia huonoin tuloksin. Köpiksen aurinko odotti meitä samoin kuin Christiania - josta toivoimme löytävämme myös Barbaran tutun Christianin. Christiania emme löytäneet, mutta Christianiassa oli maailman söpöimpiä taloja, kukkia, taidetta ja ihmisiä. Illan sirkusesitystä emme jääneet katsomaan (se oli aika kallis, niin kuin koko Tanska muutenkin huom), vaikka meille luvattiin hätätilassa nukkumispaikka sirkusteltasta. Päätimme lähteä uudelle Ungdomshusetille ja kysyä sieltä yösijaa. Matkalla Ungdomshusetille meinasimme squatata oman talon, mutta jatkoimme kuitenkin matkaa. Perillä "nuorisotalolla" oli rento tunnelma ja hauskoja tyyppejä. Edellisillan bileiden jälkiä siivottiin vielä, mutta silti meille ehdittiin luvata yöpaikka ja esitellä taloa.
Talolta päätimme lähteä kokeilemaan dyykkionnea, ja löysimme aika hyvän pienen ruokakaupan, josta mukaan lähti banaaneja ja omenoita. Myöhemmin löysimme samasta paikasta myös vegaanisen pasta-aterian, sieniä, tomaatteja ja lintujen rasvapalloja :)
Talolla tyyppien suunnitelmat olivat muuttuneet, ja meille ehdotettiin uudeksi yöpaikaksi Bumzen-nimistä kommuunia. Bumzenilla meidät otettiin vastaan hieman väsyneesti mutta kuitenkin ystävällisesti - he ilmeisesti majoittavat kaikki kaupunkiin tulevat aktivistit. Bumzen on nykyisin laillistettu squat, jota asukkaat parhaansa mukaan kunnostavat. Valoja ei joka paikassa ollut ja ovet olivat jumissa, mutta muuten homma tuntui toimivan. Minä ehdin pestä hiukseni jo lavuaarissa ennen kuin meille kerrottiin, että talossa on myös suihku. Nukuimme hyvin, noin 13 tuntia lattialla makuupusseissa.
Keskustassa mietimme missä nukkuisimme seuraavan yön. Vietimme tunnin nettikahvilassa etsien seuraavia sohvia huonoin tuloksin. Köpiksen aurinko odotti meitä samoin kuin Christiania - josta toivoimme löytävämme myös Barbaran tutun Christianin. Christiania emme löytäneet, mutta Christianiassa oli maailman söpöimpiä taloja, kukkia, taidetta ja ihmisiä. Illan sirkusesitystä emme jääneet katsomaan (se oli aika kallis, niin kuin koko Tanska muutenkin huom), vaikka meille luvattiin hätätilassa nukkumispaikka sirkusteltasta. Päätimme lähteä uudelle Ungdomshusetille ja kysyä sieltä yösijaa. Matkalla Ungdomshusetille meinasimme squatata oman talon, mutta jatkoimme kuitenkin matkaa. Perillä "nuorisotalolla" oli rento tunnelma ja hauskoja tyyppejä. Edellisillan bileiden jälkiä siivottiin vielä, mutta silti meille ehdittiin luvata yöpaikka ja esitellä taloa.
Talolta päätimme lähteä kokeilemaan dyykkionnea, ja löysimme aika hyvän pienen ruokakaupan, josta mukaan lähti banaaneja ja omenoita. Myöhemmin löysimme samasta paikasta myös vegaanisen pasta-aterian, sieniä, tomaatteja ja lintujen rasvapalloja :)
Talolla tyyppien suunnitelmat olivat muuttuneet, ja meille ehdotettiin uudeksi yöpaikaksi Bumzen-nimistä kommuunia. Bumzenilla meidät otettiin vastaan hieman väsyneesti mutta kuitenkin ystävällisesti - he ilmeisesti majoittavat kaikki kaupunkiin tulevat aktivistit. Bumzen on nykyisin laillistettu squat, jota asukkaat parhaansa mukaan kunnostavat. Valoja ei joka paikassa ollut ja ovet olivat jumissa, mutta muuten homma tuntui toimivan. Minä ehdin pestä hiukseni jo lavuaarissa ennen kuin meille kerrottiin, että talossa on myös suihku. Nukuimme hyvin, noin 13 tuntia lattialla makuupusseissa.
Tukholma - Helsingborg
Aamulla tehtiin vähän ruokaa ja lähdettiin edellispäiväisen vinkkien perusteella suuntamaan kohti Kungens kurvaa ja sen Statoil-huoltoasemaa. Pari kertaa piti kysyä tietä, mutta paikka löytyi aika helposti. Saatiin just heitettyä rinkat maahan kun asemalta ulos tuli Uumajalainen tuttu Magnus. Magnus ei muistanut mua heti, mutta kun hetki juteltiin siitä missä oltiin tavattu alkoi koko homma palata mieleen.
Magnus vähän kertoi miten Ruotsissa kannattaa liftaaminen hoitaa, ja saikin itse aika nopeasti kyydin omaan määränpäähänsä. Me odoteltiin Statoililla vielä noin kaksi tuntia, ennen kuin ystävällinen nainen lupasi viedä meidät "parempaan paikkaan."
Parempi paikka oli Tumban Shell, joka kuulemma on rekkakuskien suosiossa, mutta ainakaan meitä paikka ei suosinut. Yritimme kovasti liftata yhteensä ainakin viisi tuntia sateessa, kunnes oli pakko luovuttaa ja etsiä tunnelbana. Viimeinen oljenkortemme oli seitsemältä paikallista aikaa satamaan saapuva Viking Linen laiva, ja sen rekkakuskit. Asetuimme hyville asemille odottamaan rahtiluukun aukeamista, ja saimme suomalaisen rekkakuskin pysähtymään keskelle ajokaistaa. Hetken miettimisen jälkeen hän lupautui ottamaan meidät kyytiin ja viemään seuraavat neljä ja puoli tuntia etelään. Loppujenlopuksi kun juttu alkoi luistamaan ja hän alkoi luottaa meihin vähän enemmän hän päättikin viedä meidät suoraan Helsinborgiin ja pitää taukonsa vasta siellä. Sinne saavuttiin n. kolmelta yöllä, joten päätettiin nukkua terminaalissa.
Magnus vähän kertoi miten Ruotsissa kannattaa liftaaminen hoitaa, ja saikin itse aika nopeasti kyydin omaan määränpäähänsä. Me odoteltiin Statoililla vielä noin kaksi tuntia, ennen kuin ystävällinen nainen lupasi viedä meidät "parempaan paikkaan."
Parempi paikka oli Tumban Shell, joka kuulemma on rekkakuskien suosiossa, mutta ainakaan meitä paikka ei suosinut. Yritimme kovasti liftata yhteensä ainakin viisi tuntia sateessa, kunnes oli pakko luovuttaa ja etsiä tunnelbana. Viimeinen oljenkortemme oli seitsemältä paikallista aikaa satamaan saapuva Viking Linen laiva, ja sen rekkakuskit. Asetuimme hyville asemille odottamaan rahtiluukun aukeamista, ja saimme suomalaisen rekkakuskin pysähtymään keskelle ajokaistaa. Hetken miettimisen jälkeen hän lupautui ottamaan meidät kyytiin ja viemään seuraavat neljä ja puoli tuntia etelään. Loppujenlopuksi kun juttu alkoi luistamaan ja hän alkoi luottaa meihin vähän enemmän hän päättikin viedä meidät suoraan Helsinborgiin ja pitää taukonsa vasta siellä. Sinne saavuttiin n. kolmelta yöllä, joten päätettiin nukkua terminaalissa.
Vihdoin ja viimein.
Moi kaikki! Nyt oon jo Berliinissä, aikasemmin ei oo ollut oikein sopivaa saumaa kirjoittaa. Mutta itse tarina alkaa näin:
Lähdettiin perjantaiaamuna Viking Linen laivalla kohti Tukholmaa, tarkoituksena saada jo laivalta rekkakyyti mahdollisimman kauas. Suurin osa matkasta tietty lööbailtiin ympäriinsä ilman sen kummempaa tekemistä, mutta matkan viimiset pari tuntia hengattiin rekkakuskien loungen edessä kärkkymässä kyytiä. Yhdelle suomalaiselle kuskille puhuttiin, mutta sen kyytiin mahtu vaan yks ihminen. Muut kuskit oli aika tylyjä.
Hetki tätä aikaisemmin meille oli tullut juttelemaan joku suomalainen mies, joka oli matkalla Jönköpingiin. Koko paikka oli meille kummallekin outo, kuultiin mieheltä että se olis matkan puolivälissä ja päätettiin passata tää mahdollisuus.
Kun lopulta oltiin Tukholmassa, mentiin suoraan Kafe 44:ään ja yritettiin kysellä majapaikkaa. Ilmainen nettiyhteys saatiin, mutta muu apu jäi saamatta. Epätoivoisesti koitettiin sitten ottaa yhteyttä kaikkiin Tukholman tuttuihin ja tuntemattomiin vähän huonolla menestyksellä. Muutaman tunnin yrittämisen jälkeen mun vanha viime syksyinen CouchSurfer isäntä vastas puhelimeen ja toivotti meidät tervetulleiks. Huh. Päästiin parin eksymisen jälkeen perille, ja saatiin todella lämmin ja ystävällinen vastaanotto. Puhuttiin sekaisin suomea, ruotsia ja englantia koko ilta, nukuttiin ihanalla ilmapatjalla, käytettiin talon omaa nettiä ja tarjottiin meille mahdollisuus syödä ruokia ja katsella koneella leffoja. Illalla ennen nukkumaanmenoa eräs talon asukeista itse pyysi meitä jäämään pidemmmäksi aikaa, vaikka me ajattelimme päästä Tukholmasta etelään mahdollisimman pian.
Lähdettiin perjantaiaamuna Viking Linen laivalla kohti Tukholmaa, tarkoituksena saada jo laivalta rekkakyyti mahdollisimman kauas. Suurin osa matkasta tietty lööbailtiin ympäriinsä ilman sen kummempaa tekemistä, mutta matkan viimiset pari tuntia hengattiin rekkakuskien loungen edessä kärkkymässä kyytiä. Yhdelle suomalaiselle kuskille puhuttiin, mutta sen kyytiin mahtu vaan yks ihminen. Muut kuskit oli aika tylyjä.
Hetki tätä aikaisemmin meille oli tullut juttelemaan joku suomalainen mies, joka oli matkalla Jönköpingiin. Koko paikka oli meille kummallekin outo, kuultiin mieheltä että se olis matkan puolivälissä ja päätettiin passata tää mahdollisuus.
Kun lopulta oltiin Tukholmassa, mentiin suoraan Kafe 44:ään ja yritettiin kysellä majapaikkaa. Ilmainen nettiyhteys saatiin, mutta muu apu jäi saamatta. Epätoivoisesti koitettiin sitten ottaa yhteyttä kaikkiin Tukholman tuttuihin ja tuntemattomiin vähän huonolla menestyksellä. Muutaman tunnin yrittämisen jälkeen mun vanha viime syksyinen CouchSurfer isäntä vastas puhelimeen ja toivotti meidät tervetulleiks. Huh. Päästiin parin eksymisen jälkeen perille, ja saatiin todella lämmin ja ystävällinen vastaanotto. Puhuttiin sekaisin suomea, ruotsia ja englantia koko ilta, nukuttiin ihanalla ilmapatjalla, käytettiin talon omaa nettiä ja tarjottiin meille mahdollisuus syödä ruokia ja katsella koneella leffoja. Illalla ennen nukkumaanmenoa eräs talon asukeista itse pyysi meitä jäämään pidemmmäksi aikaa, vaikka me ajattelimme päästä Tukholmasta etelään mahdollisimman pian.
Tilaa:
Kommentit (Atom)