Milano

Milanossa se kauan odotettu aurinko tosiaan odotti meita. Rekkakuski jatti meidat pienelle huoltoasemalle kaupungin reunamille, ja hiki valui noroina selkaa pitkin jo ensimmaiset pari sataa metria kohti metroasemaa. Milanon a Italian meiningeista tietamattomina poikkesimme periaatteesta ja ostimme metroliput, joita kukaan ei tullut tarkistamaan.

Paastyamme paarautatieasemalle paatimme ensimmaiseksi jattaa painavat rinkat asemalle sailytykseen ja suunnata kaupungille kevein kantamuksin. Aseman tavaravaa'an mukaan minun rinkkani painoi matkan tassa vaiheessa 14 kiloa, Barbaran oli hieman kevyempi 12 kilon painoisena (note to self: ala tulevilla matkoilla pakkaa nain paljoa tavaraa), naiden kantamusten sailyttaminen viiden tunnin ajan maksoi meille yhteensa 8 euroa. Myohemmin paivalla maksoimme toki takaisin samalla mitalla livahtamalla maksamatta 1 euron maksavaan aseman vessaan ja paastamalla muita ihmisia maksamatta sisaan.

Viisi tuntia Milanon keskustassa ei ole kovin paljon, mutta tuossa ajassa ehdimme kavella ympari turistikatuja, kayda katsomassa keskustorin laidalla olevaa ja todella vaikuttavaa katedraalia, syoda hyvaa italialaista sorbettia, loytaa Disneykaupan - jonne tosin olisi pitanyt paasta noin 17 vuotta sitten - ja aivan hullun Love Therapy-nimisen liikkeen. Keskustasta dyykkasimme aivan hulluna ruokaa ja leivonnaisia, eraalla torilla dyykatessamme yksi vanha mies tuli antamaan loput syomastaan "leivasta" joka Barbaran mukaan oli parhaita matkan aikana syomiaan aterioita.

Mahat taynna ilmaista ruokaa aloimme etsia Milanosta yopaikkaa. Loysimme Vittoria-nimisen sosiaalikeskuksen netista loytamiemme ohjeiden perusteella, ja odoteltuamme ovien aukeamista kadulla noin puoli tuntia, saamme kuulla ettei talossa saa periaatesyista nukkua. Saimme kuitenkin ohjeet yhdelle Milanon monista muista squateista. Julkisilla ilmaiseksi mataksimme noin tunnin, vain odottaaksemme ovien edessa sateessa toisen tunnin etta joku avaa meille ovet. Sisaan paastyamme meille kerrotaan, etta tassa Torchiera-nimisessa paikassa asuu vain yksi hullu vanha mies, eika sinne tule vetta. Ruokaa onnistuimme kuitenkin tekemaan ja nukuimmekin lopulta oikein hyvin paikan vierashuoneessa. Aamulla odottelimme taas yhden tunnin etta joku tulisi sulkemaan paikan oven meidan jalkeemme, ja saimme talta ystavalliselta ihmiselta myos kolme litraa kylmaa vetta mukaamme.

Vesi tuli tarpeeseen, silla yli 35 asteen helle plus yli kymmenen kilon rinkat eivat ole kovin energiatehokas yhdistelma. Tuskaisen kuuma liftausyritys paattyi yhden itkuraivokohtauksen jalkeen lopulta niin, etta laheisella bussipysakilla odotellut nainen paatti antaa meille viimeiset kateisensa, jotta paasisimme bussilla seuraavaan kohteeseemme Torinoon.