Lahelta piti tilanteita

Eilen oli se suuri paiva, kun meidan oli tarkoitus jatkaa taas matkaa, talla kertaa maaranpaana Praha. Paikassa, jossa hengasimme Berliinissa, majaili myos muutama prahalainen squattaaja, jotka lupasivat majoittaa meidat. Itse asiassa tyypit suostuivat nayttamaan meille hyvan liftipaikan, jonne voisimme menna kaikki yhdessa. Prahalaiset olivat kaikessa tekemisessaan hieman suurpiirteisia ja epamaaraisia, joten tarkkaa lahtoaikaa tai paikkaa ei meille viela tassa vaiheessa kerrottu. Epatietoisina lahtoajasta me paatimme herata aikaisin ja olla valmiína hyvissa ajoin ennen lahtoa. Suihkussa oli kayty ja kaikki pakattu jo yhdeltatoista, mutta matkakumppaneita ei nakynyt. Pitkan ja runsaan aamiaisen ja parin tunnin torkkujen jalkeen tapasimme heidat keittiossa noin kahdelta iltapaivalla, jolloin vasynyt ja krapulainen vastaus kaikkeen oli, etta lahdetaan kun jaksetaan. Tuskastuneina kaikkeen odottamiseen tiedustelimme tarkan liftipaikan ja lahdimme matkaan edelta kasin.

Ratikan, U-bahnin ja muutaman S-bahnaseman paassa hyppasimme junasta suoraan todella rankkaan sateeseen. Ehka puolen tunnin odottelun jalkeen valtavat sadepisarat ja rakeet vaihtuivat suurinpiirtein siedettavaksi sateeksi, juuri kun pari prahalaista kaveria nousi junasta meidan seuraksemme. Kavi ilmi, etta he olivat vain kuulleet tasta hyvasta liftipaikasta, mutteivat itse olleet koskaan liftanneet Prahaan. Lyhyt tutkimusretki paljasti paikan aivan paskaksi, ja paatimme hypata seuraavaan junaan ja menna vahan edemmas. Ilman yhtaan parempaa liftipaikkaa me paatimme erota kavereista ja kayda tsekkaamassa netista loydetty liftivinkki.

Schoneweiden S-bahnin lahtelta loytyi juuri oikea Jet-huoltsikka, jossa odottelimme - talla kertaa mukavassa auringonpaisteessa - noin tunnin ennen kuin mukava saksalainen businessmies lupasi heittaa meidat Dresdeniin noin puolivaliin matkaa. Automatka oli mukava ja sopivan hiljainen, itse juttelin kuskin kanssa niita naita kun matkakumppanini ilmeisesti nukkui takapenkilla. Hetken paasta puhe kaantyi matkasuunnitelmiin ja sopivaan paikkaan jattaa meidat pois. Takapenkkilaisemme oli aivan pihalla kaikesta, ja yhtakkia halusi jaada pois kyydista seuraavalla huoltoasemalla. Kuski oli hieman vastahakoinen mutta suostui kuitenkin pyyntoon. Autosta pois paastyamme kerroin ihmetellen Barbaralle, etta ollaan huoltoasemalla noin kuudenkymmenen kilometrin paassa Dresdenista, tama kun oli kuullut ja luullut etta matkaa on enaa 5 kilometria.

No, ei muuta kuin taas odottelemaan. Noin tunnin jalkeen saimme kyydin Dresdeniin asuntoautosta. Dresdenissa he totesivat, etta emme ikina paase autobahnin toiselle puolelle, missa ristys Prahan tielle oli, joten he ajoivat meidat viela n. 20 minuuttia oikealle puolelle. Dresden osoittautui todella nihkeaksi paikaksi. Odoteltuamme n. kaksi tuntia ja kysyttyamme n. sadalta rekalta aloimme olla jo epatoivoisia. Kello oli jo yli kymmenen illalla ja aurinko laskemassa. Mietimme jo yopymista metsassa tai huoltoaseman vessassa kun tsekkilainen pariskunta lahestyi meita. He lupasivat vieda meidat Liberec-nimiseen kaupunkiin 10 kilometrin paahan Saksan rajalta Tsekkeihin. He tarjosivat meille myos yopaikkaa jos meilla ei sellaista kerta Liberecissa ollut. Otimme tarjouksen innokkaan vasyneesti vastaan.

Pari tuntia autossa ja olimme perilla. Paikka oli oikea lukaali ja saimme teeta ja Briteista ostettuja omenapiirakoita, ja ennen kaikkea, nukkua ihanan pehmealla patjalla. Aamulla mies oli menossa tyoasioissa Prahaan ja kahdeksalta kiidimme hanen tyokaverinsa kyydissa melkein perille. Tiet keskustaan olivat tukossa, joten me jaimme pikatien laitaan josta kavelimme kotiloita varoen lahimmalle metroasemalle. Pummilla tietysti sisaan niinkuin aina ja olemattomilla tsekin kielen taidoilla valittiin hauskalta kuulostava asema jolla jaada pois. Kaikki sujui kuin tanssi tahan asti, mutta rullaportaiden ylapaassa tormasimme tarkastajiin. Tsekkilaisesta systeemista taysin tietamatta pysahdyimme kuuliaisesti ja selitimme kuinka ei ole rahaa ja lompsa kateissa jne. Eraalla virkaintoisella tarkkarilla oli vaikeuksia niella juttua, joten han otti Barbaran passin pantiksi kunnes kavisimme jostakin hakemassa heille 700 kruunua (n. 25 euroa) per nena sakkojen maksuun. Kunnon aktivisti ei tallaiseen taivu, ja ainoaksi vaihtoehdoksi tarkkislaisten mielesta jai jaada odottelemaan poliisia. Noin vartin odoteltuamme oli ilmeista ettei mitaan poliisia ole tulossa, ja Barbara tilanteeseen tuskastuneena vaati saada passinsa takaisin. Selitimme keksityn stoorimme sedalle viela kerran, jonka jalkeen han vain antoi passin takaisin ja paasti meidat menemaan.

Huojentuneina jatkoimme matkaamme kohti Milada-squattia hyvin epamaaraisten ohjeiden perusteella ja kaveltyamme pari tuntia sateessa painavat rinkat selassa ilman ruokaa loysimme vihdoin perille. Talon keittiossa odotti iloinen yllatys: pari turkulaista aktivistikaveria oli asunut samassa paikassa jo viikon. Pienet torkut, mahtava ruoka ja kaikki oli taas kunnossa. Paiva meni rattoisasti suomenkielisessa seurassa jutellen, dyykaten ja info-cafessa ilmaista kaljaa, ruokaa ja nettiyhteytta rakastaen. Huomenna on uudet kujeet, mutta taman paivan jalkeen on vaikea odottaa mitaan parempaa.