Kielimuureista ja puutumisesta

Eilen oli taas aika siirtya eteenpain ja jattaa porvarillinen Munchen taakse. Hyvaa liftipaikkaa yritettiin etsia saksalaisen kaverini kanssa, mutta lopulta oli vaan pakko todeta etta Munchenista on paska paasta pois, pitaa vaan olla hitosti hyvaa tuuria. Ja tuuriin me luotimme. Aamutoimet hoidettiin hartaasti pitkan kaavan kautta, ja tien paalla oltiin vasta noin yhdelta iltapaivalla. Loydettiin mielestamme oikein hyva paikka eraan vilkkaan tien ja huoltoaseman hoodeilta. Viisi minuuttia ehdimme liftata optimistisen Italy-kyltin kanssa, kun paikalle pysahtyi akainen saksalaismies, joka ilmoitti minulle olevansa menossa Zurichiin. Kun Barbara kavi jututtamassa miesta tarkemmin, han kuulemma vain huusi ja vaikutti vihaiselta. Paatimme siis odottaa parempaa kyytia.

Emme ehtineet odottaa kovin pitkaan, kun paikalle saapui taas yksi pelastava enkeli: rekkakuski. Venalaissyntyinen kuski puhui vain muutaman sanan englantia ja paatyi selittamaan meille asioita saksaksi. Ymmarsimme kuitenkin, etta han on matkalla Italiaan. Han tietysti halusi tietaa, minne pain Italiaa olimme suuntaamassa. Emme olleet itsekaan viela oikein varmoja, Munchenista kun lahtee tie, jota pitkin paasee seka Milanoon etta Veronaan, eika meilla ollut mitaan suunnitelmia kummankaan suhteen. Vastasin kuskille reippaasti etta menemme vaikkapa Veronaan. Tama kuski oli menossa vain puolimatkaan kohti Veronaa, mutta kuten hyvin monet rekkakuskit meidan kokemuksemme mukaan tekevat, han alkoi hoitaa asioita meidan puolestamme. Puhelimitse han sopi, etta (tyo)kaverinsa hakee meidat tunnin kuluttua huoltoasemalta, ja vie suoraan Veronaan. Tassa vaiheessa olimme jo paasseet Alppien keskelle, eika tallainen sattuma yhdessa henkeasalpaavien Alppimaisemien kanssa oikein tahtonut upota tajuntaan.

Myoskin venalainen rekkakuski saapui asemalle ajallaan ja nappasi meidat nopeasti kyytiin. Maisemien vaihtuessa pienista Itavaltalaisista alppikylista Pohjois-Italian oliivitarhoihin yritimme kovasti loytaa yhteisen kielen kuskin kanssa. Sen puuttuessa oli tyydyttava venalaisiin iskelmiin ja muutamaan satunnaiseen naurahdukseen. Lahempana Veronaa aloimme kysella kuskilta minne han tarkalleen ottaen on menossa. Kuski ilmaisi nukkuvansa yon Bergamossa, ja jatkavansa aamulla Milanoon. Tama tieto sopi meille paremmmin kuin olisimme osanneet toivoa. Ensin sovimme, etta me jaamme pois Bergamossa, silla yksi minun tuttuni asuu siella ja voisi mahdollisesti majoittaa meidat. Tekstiviestilla saapunut tieto kaatoi nama suunnitelmat. Kuski vain hymahteli huonolla englannillaan "Sleep, car, no problem". Matka oli pitka ja uuvuttava, mutta onneksi Bergamo tarjosi meille tervetuliaisiksi nayttavan ilotulituksen. Paastyamme parkkiin maissipellon reunamille kuski tarjosi meille viela teeta, konjakkia ja leipaa. Suunnitelmien alati muuttuessa han oli jo ehtinyt tukea meita tarjoalla suklaapatukoita ja omenoita. Matkan aikana olimme jotenkuten alkaneet ymmartaa toisiamme, ja illalla ennen nukkumaan menoa ehdimme jutella kuskin kanssa mm. kasvissyonnista ja siita kuinka se hanen mielestaan oli - monien muiden asioiden ohella - "nicht normal".

Yo oli kummankin osalta hikinen, itse tosin nukuin huomattavasti paremmin kuin B. Aamulla emme kumpikaan tarkkaan tienneet mita on tapahtumassa. Sen verran olimme ymmartaneet, etta meidat vietaisiin joka tapauksessa Milanoon. Ennen sita rekan lihalasti kuitenkin purettiin pienella Bergamolaisella teollisuusalueella, jonka jalkeen matka jatkui noin tunnin ruuhkassa jonottamisella, ennen kuin paasimme sinne minne kesa oli jo ehtinyt ennen meita, tuskaisen kuumaan Milanoon.