Pikainen kotimatka

Amsterdamista halusimme vain mahdollisimman nopeasti takaisin kotiin. Matka oli jo ollut pitkä ja raskas, seuraavalla kerralla pitaisi kayda katsomassa asioita uudestaan. Amsterdamin kaupungin tarjoama virallinen liftipaikka vaikutti siis teoriassa hyvältä, ihmisten tietäisivät liftaamisesta ja tuosta virallisesta paikasta. Toisin kuitenkin kävi. Kun pääsimme paikalle, tienvarressa odotteli jo kaksi seuruetta. Ensimmäiset kolme poikaa yrittivät päästä ilmeisesti Belgiaan vain peukku pystyssä ilman kylttiä. Tyypit vieläpä näyttivät sen verran fruittarijupeilta, että heillä varmasti olisi varaa maksaa matkasta. Toinen seurue oli vähän hipahtavampi paristkunta varustettuna pahvisella "Belgium"-kyltillä. Itse siis asetuimme jonon perällä überhienon ja tuunatun liftikansiomme kanssa, jossa tällä kertaa luki "Hamburg".

Odottavan aika kävi jälleen kerran pitkäksi, ja meinasin jo olla siirtymässä jonnekin muualle liftaamaan kun ensimmäinen auto pysähtyi. Auto pysähtyi tietysti ensimmäisen seurueen kohdalle, sillä he olivat ensimmäisinä jonossa, mutta lopulta meillä kävi tuuri, sillä auto oli menossa meidän kannalta oikeaan, muiden kannalta väärään suuntaan. Ystävällinen mies ajoi meidät huoltoasemalle muutaman kymmenen kilometrin päähän meidän ihmetellessämme hullua tuuria. Asemalla odottelimme taas noin puoli tuntia kun puhelias mies otti meidät kyytiin ja ajoi Münsteriin. Vastoin GPS:nsä tahtoa mies ajoi meidät kaupungin halki seuraavalle hyvälle liftipaikalle, lisäten hänen alkuperäisiin matkasuunnitelmiinsa varmasti yli 50 km.

Huoltoasema oli oikeastaan aika surkea paikka liftata, ja olimme molemmat nääntyä kuumuuteen ja turhautumiseen kun vihdoin saimme eräältä pariskunnalta kyydin Bremeniin. Sama turhautuminen ja väsymys vaivasi täällä, eikä itku ollut enää kaukana kun kolme nuorta ja iloista tyyppiä lupasi viedä meidät perille Hampuriin. Porukka oli matkalla kikkeripeliin, vaikkei kukaan millään muulla tavalla tuntunut pitävän Hampurista. Matkalla kuitenkin ehdimme jutella niitä näitä vaikka mistä, ja tunnelma oli selvästi iloisempi kun jäimme kyydistä taas yhdellä huoltoasemalla. Kello oli jo paljon ja olimme yksissä tuumin päättäneet jäädä yöksi tälle asemalle, mahdollisimman hyvään paikkaan. Kumpaakaan ei kuitenkaan hirveästi väsyttänyt, ja yritimme mahdollisimman hiljaa ja huomiota herättämättä saada ajan kulumaan kun olimme löytäneet yöpymiseen soveltuvan paikan motellin parkkipaikan hiljaiselta puolelta.

Yö sujui molempien kannalta mukavasti ja fiilis oli hyvä kun aikaisin aamulla siirryimme paikan parhaalle liftauspaikalle odottamaan. Muutamilta rekoilta ehdimme ohessa kysellä kyytiä, kunnes myöskin yön parkissa viettänyt bussi pysähtyi ja lupasi viedä meidät Tanskaan menevälle lautalle. Bussi oli kuulemma tulossa suoraan tehtaasta ja sen uusi omistaja ajoi sitä kohti uutta kotia Tanskan Lollandissa. Mukava kuski ja pitkän ilmaisen bussimatkan absurdius ei kuitenkaan jaksanut virkistää hirveästi, vaan suuri osa matkasta kului kummankin vuorotellen torkkuessa bussin invaistuimilla. Kuski jaksoi hoitaa hommansa ja ajoi meidät suoraa tietä Puttgardeniin ja Tanskaan menevään lauttaan. Koska pääsimme lauttaan bussin sisällä, ei meidän tarvinnut maksaa tästäkään matkasta yhtään mitään.

Lautalla hyvä tuuri vain jatkui, kun meille tuli juttelemaan Afrikassa syntynyt ja kasvanut ruotsalainen mies. Tyyppi vaikutti oikein mukavalta, ja hän lupasi heittää meidät suoraan Jönköpingiin asti, Ruotsinmatkamme puoliväliin. Pitkällä automatkalla mies osoittautui todellakin mukavaksi ja ihan fiksuksi jätkäksi. Itse istuin takapenkillä ja keskityin lähinnä nauttimaan mm. Euroopan pisimmän sillan tarjoamista maisemista, mutta kuuntelin myös mielenkiinnolla edessä käytävää keskustelua miehen elämästä, työstä, politiikasta, urheilusta, kasvissyönnistä ja eläinten oikeuksista. Ehkä pisimmän yhdellä istumalla kuljetun matkan jälkeen Eric jätti meidät huoltoasemalle sekä antoi meille käyntikorttinsa ja käski kirjoitella kun pääsemme kotiin.

Huoltoasema osoittautui todella huonoksi paikaksi liftata, ja eräs paikan asiakas kertoi liftanneensa samassa paikassa tuntikausia saamatta kyytiä ja kannusti meitä vaan jatkamaan. Varmaan yli pari tuntia ehdimme tuskailla sateisessa säässä, kun vähän suomea puhuva virolainen rekkakuski tuli juttelemaan Barbaralle ja lupasi viedä meidät määränpäähämme Tukholmaan. Matkalla englanti osoittautui paremmaksi yhteiseksi kieleksi, ja keskustelu liikkui yleisellä ja helpolla tasolla. Matkan jännimmät vaiheet koettiinkin vasta perillä Tukholmassa, kun täysperävaunurekkamme jäi jumiin ahtaaseen tietyömaakohtaan, ja taitavasta pujottelusta huolimatta kuskilta meni puoli tuntia saada auto pois loukosta. Vihdoin noin yhdentoista-kahdentoista aikaan illalla jäimme kyydistä kun auto oli saatu perille Silja Linen terminaalin edustalle. Olimme siis kulkeneet yhdessä päivässä toistaikseksi pisimmän liftimatkan, noin 1000 kilometriä, Hampurista Tukholmaan. Meidän matkamme ei kuitenkaan ollut vielä ohi, sillä olimme ehtineet varata lippumme Viking Linelta, ja jäljellä oli vielä muutama kilometri käveltävää sateisessa Tukholmassa.

Väsymys kuitenkin voitti, ja päädyimme viettämään vielä viimeisen yön parkkitalossa, jossa Barbara pelkäsi meidän saavan kaasumyrkytyksen. Ehkä neljän tunnin unien jälkeen heräsimme kuitenkin molemmat hengissä ja terveinä ja taitoimme loppumatkan tunnelbanalla Viking Linen terminaaliin. Astuessamme laivaan, oli tunnelma todella omituinen. Kuuden viikon liftaamisen jälkeen olimme takaisin Ruotsinlaivalla, ja kerrankin voisimme olla varmoja siitä että tämä kyyti vie meidät perille. Matkamme viimeinen, yhdentoista tunnin merimatka kului siis lähinnä Turkua ja Suomea ylistäen, asioita kaivaten ja matkaa muistellen. Emme voineet kuitenkaan luopua matkan aikana tarttuneista tavoista, ja aiheutimme pahennusta kanssamatkustajien keskuudessa nukkumalla hyttikäytävällä ja syömällä kahvila-asiakkaiden tähteitä.

Dam di dam Amsterdam

Herasimme Overtoomilla sijaitsevassa squatkahvilassa kahdeksalta, sillä sisään astui tyyppi jota luulimme sähkömieheksi. Meille kun oli kerrottu että työmiehet tulevat aamulla. Olimme joka tapauksessa menossa suihkuun pari kerrosta ylemmäs, joten ajattelimme nukkuvamme muutaman tunnin siellä ja lähteä sitten mäkeen. Olimme juuri nukahtaneet vessan lattialle, kun sisään astui joku talossa asuva tyyppi joka kehotti meitä lähtemään pois suihkun jälkeen. Kävimme vielä alakerran kahvilassa syömässä aamupalaa kaikessa rauhassa, sillä Ranskan jälkeen emme halunneet enää kiirehtiä millään tapaa.

Aamulla ennen heräämistä olin saanut tekstiviestin edellisiltana paikalla henganneelta Erikalta, joka oli ottanut meidän yöpymisen omalle vastuulleen. Hän ehdotti, että voisimme viedä rinkkamme päivän ajaksi turvaan hänen kotiinsa muutaman korttelin päähän squatista. Talo sijaitsi rikkaalla alueella ja myös näytti siltä. Alunperin talossa oli toiminut poliisiasema, mutta aseman muutettua joskus 1980-luvulla talo oli vallattu lähes heti. Neljästä kerroksesta kolme ylintä oli kunnostettu asuinkäyttöön kahdeksan ihmisen huoneiksi, kussakin huoneessa oli oma mielenkiintoinen pohjaratkaisu ja noin 30 neliömetriä tilaa. Kellarikerroksen kunnostus oli vielä vaiheessa, sieltä löytyi kaksi alkuperäisessä kunnossa olevaa selliä jotka aiotaan kunnostaa museokäyttöön. Alhaalla oli myös vierashuone, muuten kellarissa oli lähinnä varastotilaa. Kauniin talon kruunasi takapihan puutarha, joka oli huomattavasti vehreämpi ja vihreämpi kuin naapurinsa. Amsterdamin ihanteellisista sääoloista johtuen takapihalla kasvoi niin mansikoita, viinirypäleitä, viikunoita kuin kiiwejäkin.

Erikan esiteltyä talon, olimme jo ehtineet sopia että saamme nukkua yhden yön vierashuoneessa. Seuraavana päivänä paikalle tulisi vieraita muualta, joten meidän pitäisi antaa tilaa seuraaville. Asia oli meidän puolestamme okei, ja saatoimme vihdoin lähteä kiertelemään kaupungille.

Koko Amsterdamissa olemisen aikana emme oikeastaan muuta tehneet kuin kiertelimme ympäriinsä ja ihastelimme kaupunkia. Näimme pääkadun turistikaupat ja merkkiliikkeet, squattikeskittymän kokonaiset vallatut korttelit ja kadut, homoystävällisyydestään tunnetun kaupungin erikseen homokrääsään erikoistuneiden liikkeiden tarjonnat ja tietysti kymmenet kadunvarsien coffee shopit. Ehdimme pari kertaa matkustaa pummilla raitiovaunussa ennen kuin kuulimme Erikalta että se on käytännössä mahdotonta. Toinen lempiaktiviteettimme dyykkaus oli sen sijaan melko helppoa täälläkin, mielenkiintoisimmiksi löydöiksi osoittautui lähialueen suurimmasta puistosta peräkkäisinä päivinä löytämämme lastenjuhlien jäänteet.

Myöhään illalla palasimme takaisin talolle oman avaimen kanssa, ja päädyimme keskustelemaan pitkään Erikan ja Martyn kanssa elämästä ja kaikesta muusta mahdollisesta. Kaikkien muiden jo mentyä nukkumaan sovimme, että olemme talossa vielä yhden yön - ja asukkaiden puolesta saisimme viipyä niin pitkään kun halusimme - entisissä selleissä, nykyisessä monitoimihuoneessa. Muut eivät tästä järjestelystä tienneet, joten aamulla kun heräsimme meitä odotti yläkerrassa söpö pieni pakkaus vegaanisia sushirullia jonka päällä luki lapussa "for the road".

Tie ei kutsunut vielä, vaan vietimme toisen päivän kuljeskellen kaduilla ilman tekemistä. Odottamamme postipaketti oli viimein saapunut, joten mikään ei enää pidätellyt meitä kaupungissa. Juhlistimme viimeistä iltaa Damissa Erikan ja Martyn kanssa pienen pienessä mutta erittäin mukavassa homobaarissa, jonne ei mahtunut yhtään pöytää baaritiskin lisäksi, mutta jonka nurkassa oli pieni pyöreä lava karaokelaulajia varten. Tiistai oli paikan karaokepäivä, ja listan yllättävä kansainvälisyys yllätti meidät. Barbara pääsi laulamaan kaksi laulua suomeksi, ja illan aikana kuulimme lauluja niin englanniksi, hollanniksi, ranskaksi, espanjaksi, italiaksi kuin hindiksikin. Eräs paikallinen mies viihdytti yleisöä laulamalla "jostakin netistä" bongaamansa Joutsenlaulun todella hyvällä lausunnalla. Jossakin vaiheessa saimme pitkästä jonosta tarpeeksemme ja lähdimme takaisin kotiin noustaksemme aikaisin aamulla liftaamaan.

Rynnakolla Ranskan lapi

Meista kumpikin suorastaan rakastaa Barcelonaa, mutta kahdeksan paivaa oli talla kertaa tarpeeksi. Torstaiaamuna herasimme taas vahan liian myohaan ja hoidimme aamutoimet vahan turhankin rauhallisesti. Tien paalle paasimme pienen metromatkan, junamatkan ja parin tunnin kavelyn jalkeen. Liftiohjeiden tulkitseminen vaarin vahan hidasti matkaa tuskaisen kuumassa helteessa, eika virhetulkinnasta seurannut junaradan yli juokseminen rinkat selassa juuri auttanut asiaa. Huoltoasemalla saimmekin sitten rauhoitella hermojamme ihan kunnolla, silla kyydin saamiseen meni vahintaan pari tuntia. Meita kuskasi kirjava joukko mukavia tyyppeja, ja lopulta olimme takaisin tutussa ja suurinpiirtein turvallisessa Ranskassa.

Hidas aloitus koetteli uskoamme ja muutamaan otteeseen pelkasimme ettemme sittenkaan paasisi yhdessa paivassa perille Toulousiin. Kun ilta jo hamarsi ja kovin neuroottinen rekkanainen jatti meidat keskelle motaria, olimme varmoja etta matka tyssasi tahan. Kovalla tarmolla puskimme kuitenkin pari kilometria eteenpain pitkin pienia teita ja aanieristevalleja, ja loysimme itsemme Narbonnen tietullilta.

Narbonnesta meidat nappasi kyytiinsa hiljainen ja hieman omituinen mies, ja kertoi vievansa meidat perille Toulousiin. Mies kertoi olevansa kotoisin Turkista, eika siksi puhunut juuri englantia. Muutaman hankala keskustelunaloitus kaytiin, ja luulimme kaikkien olevan selvilla tulevasta. Toulousista kuitenkin jatkoimme matkaa viela eteenpain ja parinkymmenen kilometrin paassa meille vasta selvisi, etta mies oli tuonut meidat yoksi kotiinsa, kun meilla ei ollut muutakaan paikkaa. Olimme tietysti jo tottuneet nukkumaan kaiken maailman huoltoasemilla ja tietulleilla, mutta yo ihan oikeassa ihmisasumuksessa oli tietysti hyvin tervetullut. Keskustelua ei vielakaan paassyt syntymaan kielimuurin takia, mutta saimme miehelta kupilliset teeta ja katselimme kuvia hanen lapsistaan, Paasimme yoksi olohuoneen vuodesohvalle ihan oikean peiton ja tyynyjen kanssa, ja aamulla mies tarjosi uudet kupilliset teeta patongin kera. Han oli tehnyt meille myos lihamunakasta, josta jouduimme kieltaytymaan mahdollisimman kohteliaasti. Kiusaantuneina olimme jo valmiit lahtemaan, mutta mies vaati etta kaymme ensin suihkussa. Vasta kun olimme suihkun jalkeen viela hieman kosteina rinkat selassa ovella, han suostui heittamaan meidat Toulousiin tielle kohti Pariisia.

Mies jatti meidat kuitenkin todella paskaan paikkaan keskelle moottoritieta. Hetken olimme vahan pallo hukassa, kunnes lahdimme tarpomaan vilkkaan tien laitaa kohti ainoaa, joskin todella huonoa liftaamiseen kelpaavaa paikkaa. Pyorimme ympariinsa liittyma- ja risteysalueilla varmaan pari tuntia, ennen kuin pysahdyimme moottoritien rampille ja toivoimme parasta. Aivan liian pitkan odottelun jalkeen olimme jo kerata kamppeemme ja kavella seuraavalle bussipysakille, kun auto pysahtyi. Mukava ja ystavallinen nainen vei meidat Toulousin sisalla oikealle tietullille, josta matka varsinaisesti saattoi alkaa.

Elamaamme hieman kyllastyneina paatimme hyvaksya kaikki edes oikeaan suuntaan menevat kyydit, jotta valttyisimme hermoja raastavalta odottamiselta. Taktiikka osoittautui kannattavaksi ja paasimme lopulta illalla perille Pariisiin. Taitoimme siis paivassa noin 700 km lyhyissa patkissa, vaikka jouduimme odottelemaan yli tunnin kolarin aiheuttamassa liikenneruuhkassa matkan puolivalissa. Matkalla tapasimme jopa eraan Costa Ricasta kotoisin olevan miehen, jonka liftaustyyliin verrattuna omamme vaikutti oikein toimivalta.

Pariisi oli meille vain pakollinen pysakki matkalla Ranskan halki. Kumpikin meista oli kuullut oikeastaan pelkkia haukkuja ja huonoja kertomuksia kyseista kaupungista, ja vasta eraassa puistossa kavellessamme meille selvisi, etta kumpikaan ei ollut oikeasti halunnut tulla, olimme vain luulleet etta toinen meista haluaa. Saapuminen valtavaan kaupunkiin illalla yhdeksalta ilman yopaikkaa ei ollut kovin hyva lahtokohta, eika sade suinkaan auttanut asiaa. Paatimme kuitenkin antaa Pariisille tilaisuuden.

Paikassa, jossa nettitunti maksaa 7 euroa ja teekupillinen 4,5 euroa ei koyha hippi oikein loyda omaa paikkaansa. Ensimmaisena yona sateessa harhailun jalkeen paadyimmekin nukkumaan eraalle hiljaiselta vaikuttavalle sisapihalle mielestamme hyvaan paikkaan. Pihaan ajavat autot ja skootterit kuitenkin pelastyttivat meidat pari kertaa, mutta mina onnistuin jotenkuten nukahtamaan. En ollut herata edes koko ajan yltyvaan sateeseen, ennen kuin Barbara joutui ottamaan kovat otteet kayttoon. Yo vaikutti jo menetetylta tapaukselta, mutta kaikki paattyi lopulta hyvin saman sisapihan roskakatoksessa. Aamulla herasimme korkokengilla aanekkaasti kavelevan (oletettavasti) naisen askeliin, kun han yritti tuoda roskia meidan valtaamaamme tilaan. Oli siis selkeasti aika nousta ja vaihtaa maisemaa.

Painavista rinkoista huolimatta onnistuimme yhdessa paivassa nakemaan Notre Damen, riemukaaren ja Eiffeltornin kaiken dyykkaamisen ja levahtamisen ohessa. Torkean kallis, turistien kansoittama ja naennaisen epaystavallinen metropoli ei ollut voittanut meita puolelleen, kun jalleen kerran kaperryimme samaan roskakatokseen yoksi. Kumpikin vain odotti aamua ja seuraavaa liftikyytia pois taalta, mutta tiedostimme olosuhteiden olleen epasuotuisat ja uskon etta kumpikin viela antaa Pariisille uuden mahdollisuuden.

Ennen sita suuntasimme kuitenkin pohjoiseen ja toivoimme paasevamme taas vahan lahemmas kotia. Jalleen kerran tulkitsin netista loydettyja ohjeita vaarin, ja paadyimme ensimmaisen hyvin lyhyen kyydin jalkeen kavelemaan pitkin motarinvartta. Eras ystavallinen sielu kuitenkin pelasti meidat parin kymmenen kilometrin kavelylta ja heitti meidat Pariisista Lillen suuntaan menevalle tietullille. Saimme pian hyvan kyydin mukavalta belgialaisparilta, joka oli matkalla kotiinsa Brysseliin. Barbaran hammennettya kuskimme, paadyimme todella huonolle ja hiljaiselle huoltoasemalle juuri ennen Brysselia. Siella odottelimme pitkalti yli kaksi tuntia alternative festareilta myoskin Amsterdamiin matkaavan liftariparin kanssa. Huoltoaseman ainoa hyva puoli oli roskiksesta loytamani kokonainen pahvilaatikollinen taynna leivonnaisia ja taytettyja leipia. Runsaat evaat lohduttivat huonoa mielta pikkaisen, ennen kuin saimme kyydin Antwerpeniin. Olimme koko touhuun kyllastyneina siis vaihtaneet maaranpaamme hieman lahemmas tavoitteena saada lyhyempia kyyteja pois huonosta paikasta. Niin me siis jatimme ennen meita tulleet kumppanukset miettimaan, mita he tekivat vaarin.

Brysselista Amsterdamiin on vain 200 km, joten matka ei ehtinyt olla millaan tavalla erikoinen. Kolme kyytia huonolta asemalta, ja me loysimme itsemme Damista aivan maaranpaamme ovelta. Kavereiden ohjeilla olimme siis paatyneet eraalle entiselle squatille kysymaan yopaikkaa. Meille tarjottiin ilmaista ruokaa ja juomaa, ja kohdallamme tehtiin poikkeus kun meidat paastettiin yoksi paikan kahvilaan. Nukahtaessamme siistin squatkahvilan sohville emme voineet vielakaan uskoa, etta Barcelonan ja Amsterdamin valissa oli kulunut vain vaivaiset kolme yota ja lahemmas 1500 kilometria.

Barcelonan toinen puoli

Eilen oli pitkasta aikaa taas rento tekemisen meininki koko paivan. Paivajarjestykseen kuului pitka ja hidas aamu runsaalla aamupalalla, kaikkien vaatteiden peseminen likaisessa kylpyammeessa jne. Normaalia arkea siis. Suurimpana tavoitteena oli kuitenkin paasta ruskettumaan ja uimaan aurinkorannalle.

Olin pessyt kaikki vaatteemme, joten minulla ei ollut yhtaan kuivaa paitaa paalle pistettavaksi. Aurinko oli loytanyt tiensa takaisin tanne, joten saan puolesta ei pitanyt olla ongelmaa. Lampotila oli niin korkea meille pohjoismaalaisille, etta paatimme hankkiutua rannalle metrolla, mutta matkalla kohtasimme ensimmaisia merkkeja espanjalaisesta kaksinaismoralismista. Lahimmat metron sisaankaynnit oli talla kertaa melko hyvin vartioidut, joten jouduimme kiertamaan hieman kauemmas paastaksemme maksamatta sisaan. Kaikki olisi sujunut muuten hyvin, mutta jo alas metrotunneliin johtavilla portailla lipunmyyja tuli ilmoittamaan, etta en saisi tulla metroon ilman paitaa. Ajattelin taman olevan vain suoraa vittuilua, silla kaikki lipunmyyjat varmasti tunnistavat meidat jo niiksi samoiksi pummeiksi jotka eivat ikina maksa matkastaan.

Kavelimme siis katua pitkin seuraavalla asemalle, jonne sisaan paaseminen ei ollut mikaan ongelma. Metromatkan aikana kuitenkin kiinnitin huomiota siihen, etta kaikilla muilla jotka olivat matkalla rannalle tai takaisin oli 35-40 asteen helteesta huolimatta kaikki vaatteet paalla. Perille kuumalla hiekalla paljasta pintaa nakyi kuitenkin huomattavasti enemman kuin kangasta, eivatka rusketusta havittelet paljaat tissiparit olleet harvinainen naky.

Rannalta suuntasimme vanhan kaupungin kirkkojen ja pienten putiikkien lapi kohti tuoretoria ja sen jatepuristimia. Paikalliset "dyykkarit" jos heita niin voi kutsua neuvoivat meille miten systeemi toimii. Kourallinen nalkaisia ihmisia odotteli jatepuristinten luona, etta kauppiaat tuovat paivan roskasaaliin, ja syoksyvat heti laatikoiden luo napaten kaiken syotavan. Meno ei kuitenkaan ole ollenkaan likainen ja saalittava tai elaimellinen, vaan meidan lisaksemme paikalla oli siististi varikkaisiin mekkoihin pukeutuneita nuoria naisia ja pari miesta. Kaikki muut vielapa odottivat kiltisti hieman kauempana puristimista ja jakoivat saalista, paitsi yksi ikava tapaus. Elava esimerkki etelaisesta machokulttuurista vahtasi tulevia roskakuormia kapeassa kaytavassa josta han heti ensimmaisena kavi nappaamassa parhaat saaliit. Puristinten edessa han oli se joka heitti kaiken pois, valiten paalta sen mita itse halusi. Kaikesta huokui aarimmaisen epamiellyttava testosteroni ja alfaurosmeininki. Aarimmillaan se nakyi siina, kun mies heitti pois minun pyytamani appelsiinin ja tyttojen haikailemat persikat, koska "ne eivat olleet enaa hyvia". Kukaan muista paikalla olleista ei selvastikaan pitanyt miehen kaytoksesta, mutta hyvaksyivat sen hiljaa. Ehka hyvitellakseen huonoa kaytostaan mies kuitenkin taas omavaltaisesti dyykkasi vesimelonin, antoi sen kuitenkin meidan vieressamme oleville tytoille ja lahti vihdoin pois. Tata ennen han oli tietenkin heittanyt pois ison laatikollisen avokadoja, jotka me olimme ajatelleet saastaa myohemmin tuleville. Me olimme jo saaneet tarpeeksi tasta idiootista ja olimme lahdossa pois, hyvastellessamme meita auttaneita tyyppeja he antoivat meille saamansa vesimelonin, koska eivat selvastikaan halunneet pitaa idiootilta saatua "lahjaa".

Valtava laatikollinen ruokaa mukana lahdimme kulkemaan kohti vuorta, jolta nakee koko Barcelonan kaupungin. Matkalla olimme dyykanneet noin kaksi kassillista kaikenlaista ruokaa joten perilla odotti kunnon tukeva, ilmainen ateria. Muuten todella mukavaa paivaa jai kuitenkin varjostamaan huonosti kayttaytyva machomies ja lukuisat kaupat ja se yksi metroasema, jonne mina en kelvannut koska minulla ei ollut paitaa paalla. Kirkkoon sain kuitenkin menna ilman mitaan huomautuksia.

Barcelona has my heart, mutta kaksinaismoralistinen sievistely ja allottava machoilu saavat minun puolestani haistaa pitkan p*****.

Lammin yllatys

Aamu alkoi yllattavan mukavasti Perpignanilaisen tietullirakennuksen takana, ja paasimme liftiasemiin tien toiselle puolelle. Kovin pitkaan ei tarvinnut odottaa kun vanha mies pysahtyi ja lupasi vieda meidat vihdoin rajan toiselle puolelle Espanjaan. Parin vaarinkasityksen ja oman aamuisen kohmeisuuteni takia paadyimme miehen kyydissa muutaman kilometrin paahan rajasta La Jonquera nimisen pikkukylan tietullille. Molempia vitutti ihan hulluna silla oli aika selvaa ettei tasta paastaisi ikina minnekaan, kaikken vahiten unelmiemme kaukaiseen Barcelonaan. Yritimme kuitenkin parhaamme kaikesta huolimatta, ja olimme todella epatoivosina jo valmiit luovuttamaan, kun sama mies tuli takaisin ja nappasi meidat taas kyytiin. Kerroimme, etta rajalta on helpompaa saada kyyti Barcelonaan ja olisi kiva paasta sinne.

Rajalla kavimme viimein syomassa aamupalan tien varren kahvilassa, ja kasvispatongin jalkeen saimme uutta voimaa jatkaa matkaa. Hyvat yrityksemme meinasivat kuitenkin kaatua heti alkuunsa, kun Espanjan puolella poliisi tuli sanomaan, etta Espanjassa liftaaminen on laitonta, joten meidan pitaisi menna Ranskan puolelle. Paikka oli sinansa ihan okei, eniten vituttu turha muutaman metrin siirtyminen jonkin tyhman lakiseikan takia. Pari autoa ehdimme pysayttaa Ranskan rajojen sisapuolelle, kunnes ranskalainen poliisi laiskasti kavelee paikalle, haluaa nahda passimme ja kertoo etta emme saa pysayttaa autoja "moottoritielle" turvallisuussyista, vaikka autot tullissa ajoivat maksimissaan 20km/h. Han ystavallisesti kehotti meita siirtymaan takaisin Espanjan puolella sijaitsevan tienvarsikahvilan parkkipaikalle kysymaan kyytia. Vasta tassa vaiheessa Kosmos palasi puolellemme kun puhelias ranskalaisnainen halusi meista seuraa matkallaan Barcelonan lentokentalle.

Barcelona itsessaan oli jopa kivempi kuin olin kuvitellut. Sadetta enteileva pilvinen saa piti ilman mukavan viileana, ja kaduilla ja puistoissa riitti ihmisia. Barbara oli kaynyt Barcelonassa kerran aikaisemmin, joten turistikartan ja muistin varassa suunnistimme Sagrada Familialle, meidan matkamme keskeisimmalle paikalle. Olimme Prahassa kaydessamme sopineet etta asumma Barcelonassa kaverimme squatissa, jonka piti sijaita jossain Sagrada Familian lahella. Todella suurpiirteisen kartan ja muutaman sanallisen ohjeen perusteella lahdimme etsimaan taloa huonolla menestyksella. Tunnin edestakaisin marssimisen jalkeen paatimme vaan kokeilla squateilta nayttavia taloja silta varalta etta joku huolisi meidat luokseen. Ehdimme koputtaa ensimmaista potentiaalista ovea, kun parvekkeelta huudettiin ystavallisesti "hola" ja "hello" ja luvattiin avata ovi. Vasta oven auettua meille selvisi etta talossa asui suomalaisia tyyppeja. Tietysti aloimme heti puhua hulluna suomea ja selvittaa kaikkea taloon ja siella asumiseen liittyvia seikkoja. Olimme sittenkin loytaneet aivan oikean talon, vaikka karttaamme piirretty piste oli mm. kadun toisella puolella. Talon suomalaiset vieraat Emma ja Maia tunsivat saman kaverin kuin me, ja olivat itse tulleet talolle aivan vaaran osoitteen varassa noin kaksi viikkoa aiemmin. Sittemmin taloon olivat asettuneet myos lontoolainen Michael ja Orlandosta kotoisin oleva Adam.

Tulimme kaikki heti alusta asti hyvin toimeen ja muutamat talossa yhdessa viettamamme paivat kuluivat kuin siivilla. Kaupungissa pidemmaan henganneet nayttivat meille toisia squatteja ja hyvia rantoja ja dyykkipaikkoja, lapi kaytiin myos metroporttien ylittaminen maksamatta ja se kuinka talon parvekkeelle valilla heitetaan kananmunia ilkeiden naapureiden toimesta.

Ensimmaisen iltana kuuntelimme kaikki keittiossa mm. Michale Jacksonia ja teimme ruokaa. Myohemmin muut lahtivat rannalle jonkun tuttunsa laksiaisbileisiin ja me jaimme kahdestaan tutustumaan talon loistilanteeseen. Lattioilta loytyi kirppuja hyppimasta, jonkun sangyssa taisi olla luteita, mutta tailta ja punkeilta ollaan toistaiseksi valtytty. Englanninkielisia tyyppeja pienet hyonteiset eivat tuntuneet haittaavan, mutta me paatimme varmuuden vuoksi imuroida huoneemme valttyaksemme uusilta puremilta.

Seuraavat paivat jatkoivat samaa huoletonta ja kiireetonta rataansa. Kavi ilmi etta vanhat suomalaiset nokian laturit eivat toimi taalla, joten olimme miltei kaikki ilman toimivia puhelimia. Kukaan ei ollut moneen paivaan tai viikkoon tiennyt mita kello on, mutta brittilaisen iPodin soittaessa vanhoja hitteja kukaan ei valittanyt. Sateisten paivien harmaassa massassa kavimme kaupungilla shoppaamassa, tuoretorilla dyykkaamassa, uimassa rannalla alasti kuunvalossa, La Papa nimisella squatilla syomassa halpaa vegaanista ruokaa, yritimme museoihin maksamatta, pelasimme noppapeleja pimeassa puistossa ja pyoritimme poita talomme katolla. Laheisen Sagrada Familian vieressa oleva turistien suosima puisto on tarjonnut yllin kyllin ilmaista ruokaa ja useimmista puistoista ja aukioista loytyy juomakelpoista vetta syoksevia hanoja. Halpaakin halvempi viini ja sangria tarjosi paljon viihdyketta muille, minulle riitti tuoreet mehut ja espanjalainen soijamaito.

Kaikkein parasta koko hommassa oli omasta mielestani hyva porukka, joka sattui vierailemaan samaan aikaan asukkaista tyhjassa talossa. Muutamien paivien aikana tulimme jo melko laheisiksi ja tunteet vaihtelivat laidasta laitaan kun kaikki muut paitsi mina ja Barbara lahtivat aikaisin tana aamuna. Toivottavasti naemme kaikki yhdessa viela Suomessa, mutta siihen asti me aiomme nauttia tyhjasta talosta lampimine suihkuineen ja kattoterasseineen taivaalla polttavan auringon palattua viimein takaisin. This is what I call life!

Liftaamisen vaikeuksista

Matka Grenoblesta Montpellieriin oli ollut suhteellisen helppo ja nopea, vaikka meita oltiin peloteltu Ranskassa liftaamisen vaikeudesta. Tasta rohkaistuneena lahdimme aamulla aikaisin etsimaan netista loytamaamme liftipakkaa, tavoitteena paasta paivassa Barcelonaan asti.

Paikka oli oikein lupaava. Suuri tietulli, jossa autot joutuvat pakosta pysahtymaan ja ehtivat nahda meidat kunnolla. Aikamme heiluteltuamme kylttia pakettiauto pysahtyi ja tarjosi kyytia n. 70 km paahan, mutta ajattelimme ottavamme kyyteja vain vahintaan rajalle asti.

Aika kului. Paikalle saapui kaksi muuta liftaajaa myos maaranpaanaan Barcelona. He odottivat kohteliaasti sivussa. Noin parin tunnin jalkeen aloimme olla epatoivoisia, ja kun eras mies tarjosi kyytia 60 km paahan, otimme sen. Siella jaimme taasen tietulliin jumiin, silla tietullilla oli vain viereisesta pikkukaupungista tulevien liikenne ja hyvin harva oli menossa Espanjaa kohti. Tassa paikassa ei ollut mahdollista olla varjossa ja aurinko porotti ankarasti.

Aivot sulivat, ajatus takelsi, koko ajan oli jano ja vasy. En vielakaan voi ymmartaa ranskalaisten mentaliteettia: ihmiset nakivat kuinka karsimme kuumuudessa eika kukaan tarjoutunut viemaan meita edes pienta matkaa eteenpain. Lopulta kolmen tunnin jalkeen sama pakettiauto kuin Montpellierissa pysahtyi ja vei meidat n. 25 km eteenpain, n. 25 km tuntivauhdilla, silla edessapain oli ollut kolari.

Taas olimme pikkukaupungin tietullilla. Tassa jalleen odotimme varmasti kolme tuntia armottomassa paahteessa. Kun pikkuruinen auto pysahtyi ja kertoi menevansa n. 20 km Espanjan puolelle hypimme riemusta. Auto oli hyvin pieni ja hajoamispisteessa. Etupenkeilla oli kaksi nuorta miesta jotka olivat menossa lomalle. Heti kavi selvaksi etta kuski ajoi todella holtittomasti aivan liian kovaa ja ohitteli muita vaarallisesti. Kun toinen kysyi tahdommeko maria kieltaydyimme kohteliaasti ja ajattelin etta no, eipa siina mitaan. Kun pelkaajan paikalla istuva veti viivan kokkelia nenaan ja sen jalkeen kuski myos (tama kaikki siis tosiaan ajaessa autoa 160 km nopeudella) alkoi pelottaa toden teolla. Keksimme hatavalheen etta meilla on ystava Perpignanissa ja olisi parempi yopya siella. Kuski varmaan aavisti jotain ja oli hieman loukkaantunut kun kyyti Espanjaan ei kelpaa. Hetken jo mietin paastaako han meita kyydista ollenkaan. Kun olimme jo ajaneet kaupungin ohi he jattivat meidat tietullille ja jatkoivat matkaa. Autossa pokka piti viela ihan hyvin, mutta pois paastya oli pakko tuhertaa pari kyynelta. Se olisi voinut olla viimeinen kyyti.

Pidettyamme taukoa koetimme viela liftata noin tunnin kunnes paatimme luovuttaa silta paivalta. Kello laheni jo kymmenta ja ukkoskuuro pauhasi lahella. Menimme tietullirakennuksen taakse, jossa oli tyontekijoiden parkkipaikka ja talon reunassa pienenpieni katos. Viritimme trangian katoksen alle (sanoinhan etta sita tarvitaan jossain kohti) ja teimme spagettia ketsupilla, viimeisen ruuat mita meilla oli. Kun aurinko alkoi laskea menimme katoksen alle nukkumaan toivoen etta tyontekijoita ei haittaisi.

Verrattuna yohon rannalla tama oli luksusta, koska mita Kauramaitotytto jatti Montpellier-tekstissa mainitsematta oli, etta yolla mm. eras kanninen tytto yritti kusta meidan kamojen paalle. Kun sitten vihjaisin etta krohom jos et kuitenkaan tee tarpeitasi siihen, niin tytto kiljaisi sen verta kovaa etta koko ranta pelastyi ja tytto juoksi tiehensa. Tahan Kauramaitotytto ei tietenkaan edes herannyt. No, tietullilla kukaan ei nahnyt tielta talon taakse tai eksynyt sinne, joten olo oli melkein turvallinen ja pystyin nukkumaan hieman. Mina nukun oudoissa paikoissa aina toinen silma auki, jos ollenkaan.

Vastoinkaymisista

Aamulla Lauran veli vei meidat ja painavan ruokakassin hyvalle liftipaikalle, josta meidan oli tarkoitus paasta Montpellieriin. Ehdimme odottaa liikenneympyrassa noin puolituntia ennen kuin eras nainen pysahtyi ja meidan ymmartaaksemme lupasi vieda meidat Valenceen. Vaikutti siis silta etta matka alkaa lupaavasti, mutta aika pian kavi ilmi etta tasta alkoi vasta pitkan matkan vaikeudet.

Nainen olikin itse menossa jonnekin Valencen lahelle, ja jatti meidat keskelle hiljaista tieta hiljaisen viinitarhan vierelle. Olimme jo menettaa toivomme, kun odoteltuamme noin tunti kuumassa auringonpaisteessa mukava nuorimies otti meidat kyytiin ja ajoi perille Valenceen. Barbara kiinnostui pojan autossa soittamasta musiikista ja jatettyamme meidat tienlaitaan tyyppi antoi kotona poltetun cd:n suoraan auton soittimesta meille.

Valencen tietullista yritimme saada kyytia ainakin Nimesiin, toivottavasti Montpellieriin asti. Muistaakseni emme joutuneet kovin kauaa odottamaan, kun innokas Tour de Francen seuraaja nappasi meidat mukaansa ja kertoi menevansa suoraan Montpellieriin asti.

Montpellieriin olimme paasseet suhteellisen helposti, mutta siella meille vasta valkeni asioiden todellinen tila. Ensinnakin koko kaupungissa oli todella ahdistavan kuuma ja jouduimme pysahtelemaan monesti painavien rinkkojemme kanssa. Hakeuduimme ensimmaiselle nurmikkokaistaleelle kasvitieteelliseen puutarhaan, josta puistonvartija tuli meidat aivan liian pian haatamaan pois. Samalla han kaski minua laittamaan paidan takaisin paalleni. Kuumuudesta naantyneina paatimme yrittaa paasta jotenkin sinne minne olimme jo pitkaan kaivanneet: Valimeren rannalle. Ratikan piti tietysti olla varma ratkaisu, niistahan paasi aina helposti pois jos naki tarkastajia seuraavalla pysakilla. Vaan toisin oli Montpellierissa. Matkamme seuraavalla pysakilla tarkastajat hyppaavat vaunuun ja estavat meita paasemasta pois. Selitettyamme ettei meilla ole lippuja tai rahaa, alkaa pitka ja vaikea ranskankielinen selvitys sakkolapun tayttamiseksi. Naille kun tuntui olevan mahdotonta ymmartaa, ettei suomalaisessa passissa ole osoitetta.

Uudet sakkolaput kourassa jatkoimme maksaa bussilla, josta meidan oli pakko maksaa paastaksemme sisaan. Auringon laskiessa viilea meri tuntui pesevan pois kaikki huolet, kunnes tuli aika huolehtia seuraavasta. Meilla ei ollut minkaanlaista yopaikkaa tiedossa, ja olimme alustavasti valmistautuneet nukkumaan rannalla. Sopivan paikan loytaminen ei ollutkaan niin helppoa, varsinkaan kun Barbaralla oli melko tiukat vaatimukset paikan suhteen. Luulimme jo loytaneemme hyvan paikan hylatylta nayttavan talon parvekkeelta, mutta hengailtuamme rannalla viela hetken kuulimme kuinka auto ajoi pihaan ja talossa asuva perhe tuli sittenkin takaisin kotiin. Voi vittu. Yritimme epatoivoisesti tavattoman vasyneina loytaa uutta paikkaa huonoin tuloksin. Lopulta olimme vaan royhkeita ja kapusimme aidan yli sen saman talon pihalle, ja nukuimme maassa taivasalla jonkinlaisen ulkorakennuksen vieressa. Yritimme kuitenkin olla mahdollisimma kohteliaita joten herasimme aikaisin ja paasimme lahtemaan pois ennen kuin kukaan huomasi meita.

Grenoble

Blogin kirjoittaminen on jaanyt vahan taka-alalle viime aikoina ja ollaan tan aikataulusta vahan myohassa. Tama teksti tulee Barcelonasta, toivottavasti tunnin nettiaika riittaa aikataulun kiinnisaamiseen...

Grenoblessa meilla oli vihdoin varma yopaikka kaverini Lauran luona, ja taten tiedossa parin paivan tauko hektisesta juoksemisesta ympari kaupunkia. Paastyamme keskustan puistoon, kavimme kaupassa ja istuimme aloimmelle nurmikolle. Hetken paasta Laura kaveli sattumalta ohi, ja kertoi etta paasee toista noin kuuden tunnin paasta ja voi silloin opastaa meidat kotiinsa. Tiedossa oli siis monen monen tunnin puistohengailu mukavan lampimassa saassa ilman mitaan tekemista. Grenoblen keskuspuisto tarjosi mita parhaan ympariston tallaiselle toiminnalle, silla puiston roskiksista loytyi todella paljon pois heitettya ruokaa, Grenoblen kaupunki tarjosi ilmaista juomavetta ja ilmaisen vessan seka ilmaa mukavasti vilvoittavan suihkulahteen, ja lukuisat auringosta nauttivat ihmiset ymparilla takasivat ettei meille paassyt tulemaan tylsaa.

Illalla Laura haki meidat puistosta ja opasti kotiinsa, tarkemmin sanottuna vanhempiensa asuntoon jossa han viettaa kesalomaansa. Vanhemmat eivat puhuneet juuri ollenkaan englantia, ja valilla Laura joutui tulkkaamaan asioita myos veljelleen. Kielimuurista huolimatta ihanan hossottava aiti oli valmistanut meille monen kysymyksen ja tuotetiedon tarkistamisen jalkeen vegaanisen illallisen. Ranskalaisesta keittiosta ei ilmeisesti juurikaan loydy valmiiksi vegaanisia ruokia, joten saimme nauttia salaatista ja marinoiduista paprikoista ilman ateriaan lisaksi kuuluvia ilmakuivattuja lihoja.

Kevyen illallisen jalkeen Laura oli jarjestanyt parhaan kaverinsa ajamaan meidat autolla eraaseen Grenoblen tarkeimmista nahtavyyksista, Bastillen vuoren huipulle katsomaan maisemia. Vuorella saimme kuulla pienia knoppeja paikan historiasta, Napoleonin hullutuksista ja siita, kuinka kaupungissa jonka me olimme kuvitelleet pieneksi ja merkityksettomaksi asuu yhteensa kolme miljoonaa ihmista tehden siita Ranskan 8. tai 10. suurimman kaupungin.

Seuraavana paivana koko perhe yritti keksia meille mielenkiintoista tekemista, ja lopulta lahdimme Lauran ja veljensa kanssa yhteen siisteimmista paikoista tahan mennessa. Noin 30-35 asteen helteesta johtuen meille haluttiin nayttaa kaupungin viileampi puoli eli eraalta kaupunkia ymparoivalta vuorelta alkunsa saava joki, joka putoaa alas todella kaunista rinnetta tarjoten matkalla muutaman valtavan hienon vesiputouksen. Vesi oli todella puhdasta ja ihanan viileaa joten tama retki todella virkisti meita seka henkisesti etta fyysisesti raskaiden paivien jalkeen.

Grenoblen oli tarkoituskin olla meille rauhallinen valipysakki ennen uutta liftireissua, joten ainoa mainitsemisen arvoinen asia seuraavista hetkista taitaa olla Lauran aidin ystavallisyys ja meille annettu evaskassi jonne oli erikseen meita varten ostettu kylmaa vetta, soijamaitoa, riisikakkuja, hedelmia, leipaa, salaattia ja ihana pieni purkki taynna aidin itse tekemaa ja mahtavan hyvaa viikunahilloa.

Elama on seikkailua kun paaset Ranskaan

Bardonecchiassa odotti viela 2 euroa maksava bussikyyti rajan toiselle puolelle, ennen kuin virallisesti olimme Ranskassa. Viimeinen juna edemmas Ranskaan oli jo lahtenyt, kun bussimme pysahtyi pieneen Medonan kaupunkiin keskelle Alppeja. Paivan viimeiset tunnit kulutimme kulkien edestakas Medonan yhta ja ainoaa katua etsien sopivaa yopaikkaa ja jotain syotavaa. Siina sivussa halusin yrittaa liftata Grenobleen, vaikka oli selvaa ettei tasta n. 500 asukkaan kylasta paase minnekaan. Saimme kuitenkin maistaa ranskalaisten solidaarisuutta mita parhaimmassa muodossa, kun meidat ulkona dyykkaamassa nahnyt nuori mies paatti tulla ulos kadulle tuomaan meille evasta ettemme nakisi nalkaa. Banaanit, vohvelit, leivat, jogurtit, juusto ja purkillinen lihakastiketta todella saivat mielen herkistymaan kiitollisuudesta, vaikka olisimme luultavasti selvinneet hyvin pelkalla dyykkisaaliillakin. Kiitollisuuteni tuon miehen anteliaisuudesta on kuitenkin edelleen sanoinkuvaamattoman suuri.

Tunteiden hieman laannuttua paatimme vetaytya yopuulle rautatieaseman naisten vessaan. Tilaa oli kiitettavasti, eiku uniani hairinnyt muut kuin aanekkaat tavarajunat, ennen kuin aseman siivooja tuli herattamaan meidat viidelta.

Huono tuurimme ei kuitenkaan loppunut tahan. Pari tuntia aseman odotussalissa huonosti torkuttuamme paatimme ottaa riskin ja yrittaa pummilla kohti Grenoblea. Prahassa olimme kuulleet kokeneelta reissaajakaverilta, ettei Ranskassa pitaisi olla riskia kiinnijaamisesta, silla paikallisjunia ei kukaan tule tarkastamaan. Tama tieto mielessamme valitsimme junan huolella, mutta paskasti kavi. Itse olin jo aivan rentoutunut kun miltei kahden tunnin matkasta oli jaljella enaa puolet; eihan tassa nyt enaa voi mitenkaan kayda! Vaan kavi kuitenkin: rumaan violettiin liiviin sonnustautunut nainen tuli kyselemaan lippujamme, ja uhkaili poliisilla kun kerroimme ettei meilla ole rahaa. Han otti passimme itselleen siksi aikaa kun kirjoitti meille sakkoja. Reilu kuusikymmenta euroa saattaa tulla joskus maksettavaksemme, mikali ketaan kiinnostaa lahettaa laskujamme Ranskasta Suomeen. Ranskalaisen ystavamme mielesta jo tama on erittain epatodennakoista, saati se, etta posti loytaisi perille keksittyyn osoitteeseen.

Kokemus kuitenkin horjutti meidan aloittelijan uskoamme sen verran, etta ostimme kiltisti liput seuraavaan junaan, maaranpaana viimein Grenoble. Tassa junassa tarkastajat tulivat jo noin kymmenen minuuttia junan lahtemisen jalkeen, ja tuon matkan aikana naimme useiden ranskalaisten jaavan kiinni liputta matkustamisesta.

Kello oli noin kymmenen kun viimein paasimme perille ja saatoimme huoahtaa helpotuksesta. Vietimme seuraavat kahdeksan tuntia loikoillen puistossa tekematta juuri mitaan. Loysimme kuitenkin aivan tarpeeksi syotavaa puiston roskiksista ja saimme jalleen kerran saalista 7 euron arvoisen ruokakupongin, jotta meidan ei tarvitsisi enaa dyykata. Alusta asti oli siis selvaa, etta Grenoble on kaupunki minun mieleeni.

Tunteiden vuoristorataa Torinossa

Bussimatka kesti noin kaksi tuntia, mika tuntui ihanan viileaksi ilmastoidussa autossa aivan liian vahalta, kun tiesimme ulkona odottavan taas oli kolmenkymmenen asteen helteen. Vaan perilla Torinossa kaikki oli toisin: bussireitti kierteli ympari kaupunkia ja kummallekin meille tuli Torinon pienista kaupoista ja hymyilevista ihmisista paljon kivempi fiilis kuin pinnallisessa ja kovapintaisessa Milanossa. Paatepysakille paastyamme ulkona satoi jo reippaasti, joten hakeuduimme suojaan parin kymmenen metrin paahan pieneen kahvilakojuun. Ihana vanha kunnon italialainen mamma myi meille kahvin ja taivaallisen hyvan sitruunasorbetin (ehka paras sorbetti tahanastisessa elamassani) touhuillen samalla omiaan ympari pienta kahvilaansa. Sade yltyi todella rankaksi vesi ja raemyrskyksi salanoiden iskiessa niin lahelle kuin kauas. Saimme hyvan syyn istua kahvilla vahan pidempaan ja tutustua italialaiseen elamanmenoon.

Sateen loputtua loppui myos Italian muut hyvat puolet. Torinosta en muista enaa paljon muuta kuin hullua juoksemista ratikkakyyteja paikasta toiseen etsien mm. seuraavaa yopaikkaa. Hermoja kiristi niin meidat vaaraan junaan neuvonut mies, jonka takia lyhyesta paivastamme tuhrautui miltei kaksi tuntia hukkaan, kuin koko ajan enemman tai vahemman jatkunut sade. Yon pimeina tunteina soimme kuitenkin vihdoin ne kauan odotetut "aidot italiailaiset pizzat aidossa italialaisessa pizzeriassa" ja paasimme yoksi El paso-squattiin.

Rento ja rauhallinen aamu ihanassa El pasossa loi uskon takaisin elamaan ja ihmisiin. El pasoa maarittavat taideteokset ja luovat sisustusratkaisut, seka tieto siita, etta El pasolla on 22:n vuoden jalkeen edelleen jatkuva haatouhka, koska valtaajat eivat periaatesyista halua neuvotella ns. "auktoriteettien" kanssa saivat ainakin minut nakemaan koko asian aivan uudessa valossa.

Paluu todellisuuteen oli kuitenkin raju, kun elama El pason ulkopuolella oli taas pelkkaa paatonta santailya paikasta toiseen hiki otsassa ja painavat rinkat selassa. Kuin ihmeen kautta maailman toiseksi paras sitruunasorbetti ihanassa pienessa jaatelobaarissa ja onnistuneesti pummilla kuljettu junamatka Torinosta Ranskan rajalle Bardonecchiaan sai mielialan kuitenkin paatymaan plussan puolelle.

Milano

Milanossa se kauan odotettu aurinko tosiaan odotti meita. Rekkakuski jatti meidat pienelle huoltoasemalle kaupungin reunamille, ja hiki valui noroina selkaa pitkin jo ensimmaiset pari sataa metria kohti metroasemaa. Milanon a Italian meiningeista tietamattomina poikkesimme periaatteesta ja ostimme metroliput, joita kukaan ei tullut tarkistamaan.

Paastyamme paarautatieasemalle paatimme ensimmaiseksi jattaa painavat rinkat asemalle sailytykseen ja suunnata kaupungille kevein kantamuksin. Aseman tavaravaa'an mukaan minun rinkkani painoi matkan tassa vaiheessa 14 kiloa, Barbaran oli hieman kevyempi 12 kilon painoisena (note to self: ala tulevilla matkoilla pakkaa nain paljoa tavaraa), naiden kantamusten sailyttaminen viiden tunnin ajan maksoi meille yhteensa 8 euroa. Myohemmin paivalla maksoimme toki takaisin samalla mitalla livahtamalla maksamatta 1 euron maksavaan aseman vessaan ja paastamalla muita ihmisia maksamatta sisaan.

Viisi tuntia Milanon keskustassa ei ole kovin paljon, mutta tuossa ajassa ehdimme kavella ympari turistikatuja, kayda katsomassa keskustorin laidalla olevaa ja todella vaikuttavaa katedraalia, syoda hyvaa italialaista sorbettia, loytaa Disneykaupan - jonne tosin olisi pitanyt paasta noin 17 vuotta sitten - ja aivan hullun Love Therapy-nimisen liikkeen. Keskustasta dyykkasimme aivan hulluna ruokaa ja leivonnaisia, eraalla torilla dyykatessamme yksi vanha mies tuli antamaan loput syomastaan "leivasta" joka Barbaran mukaan oli parhaita matkan aikana syomiaan aterioita.

Mahat taynna ilmaista ruokaa aloimme etsia Milanosta yopaikkaa. Loysimme Vittoria-nimisen sosiaalikeskuksen netista loytamiemme ohjeiden perusteella, ja odoteltuamme ovien aukeamista kadulla noin puoli tuntia, saamme kuulla ettei talossa saa periaatesyista nukkua. Saimme kuitenkin ohjeet yhdelle Milanon monista muista squateista. Julkisilla ilmaiseksi mataksimme noin tunnin, vain odottaaksemme ovien edessa sateessa toisen tunnin etta joku avaa meille ovet. Sisaan paastyamme meille kerrotaan, etta tassa Torchiera-nimisessa paikassa asuu vain yksi hullu vanha mies, eika sinne tule vetta. Ruokaa onnistuimme kuitenkin tekemaan ja nukuimmekin lopulta oikein hyvin paikan vierashuoneessa. Aamulla odottelimme taas yhden tunnin etta joku tulisi sulkemaan paikan oven meidan jalkeemme, ja saimme talta ystavalliselta ihmiselta myos kolme litraa kylmaa vetta mukaamme.

Vesi tuli tarpeeseen, silla yli 35 asteen helle plus yli kymmenen kilon rinkat eivat ole kovin energiatehokas yhdistelma. Tuskaisen kuuma liftausyritys paattyi yhden itkuraivokohtauksen jalkeen lopulta niin, etta laheisella bussipysakilla odotellut nainen paatti antaa meille viimeiset kateisensa, jotta paasisimme bussilla seuraavaan kohteeseemme Torinoon.

Kielimuureista ja puutumisesta

Eilen oli taas aika siirtya eteenpain ja jattaa porvarillinen Munchen taakse. Hyvaa liftipaikkaa yritettiin etsia saksalaisen kaverini kanssa, mutta lopulta oli vaan pakko todeta etta Munchenista on paska paasta pois, pitaa vaan olla hitosti hyvaa tuuria. Ja tuuriin me luotimme. Aamutoimet hoidettiin hartaasti pitkan kaavan kautta, ja tien paalla oltiin vasta noin yhdelta iltapaivalla. Loydettiin mielestamme oikein hyva paikka eraan vilkkaan tien ja huoltoaseman hoodeilta. Viisi minuuttia ehdimme liftata optimistisen Italy-kyltin kanssa, kun paikalle pysahtyi akainen saksalaismies, joka ilmoitti minulle olevansa menossa Zurichiin. Kun Barbara kavi jututtamassa miesta tarkemmin, han kuulemma vain huusi ja vaikutti vihaiselta. Paatimme siis odottaa parempaa kyytia.

Emme ehtineet odottaa kovin pitkaan, kun paikalle saapui taas yksi pelastava enkeli: rekkakuski. Venalaissyntyinen kuski puhui vain muutaman sanan englantia ja paatyi selittamaan meille asioita saksaksi. Ymmarsimme kuitenkin, etta han on matkalla Italiaan. Han tietysti halusi tietaa, minne pain Italiaa olimme suuntaamassa. Emme olleet itsekaan viela oikein varmoja, Munchenista kun lahtee tie, jota pitkin paasee seka Milanoon etta Veronaan, eika meilla ollut mitaan suunnitelmia kummankaan suhteen. Vastasin kuskille reippaasti etta menemme vaikkapa Veronaan. Tama kuski oli menossa vain puolimatkaan kohti Veronaa, mutta kuten hyvin monet rekkakuskit meidan kokemuksemme mukaan tekevat, han alkoi hoitaa asioita meidan puolestamme. Puhelimitse han sopi, etta (tyo)kaverinsa hakee meidat tunnin kuluttua huoltoasemalta, ja vie suoraan Veronaan. Tassa vaiheessa olimme jo paasseet Alppien keskelle, eika tallainen sattuma yhdessa henkeasalpaavien Alppimaisemien kanssa oikein tahtonut upota tajuntaan.

Myoskin venalainen rekkakuski saapui asemalle ajallaan ja nappasi meidat nopeasti kyytiin. Maisemien vaihtuessa pienista Itavaltalaisista alppikylista Pohjois-Italian oliivitarhoihin yritimme kovasti loytaa yhteisen kielen kuskin kanssa. Sen puuttuessa oli tyydyttava venalaisiin iskelmiin ja muutamaan satunnaiseen naurahdukseen. Lahempana Veronaa aloimme kysella kuskilta minne han tarkalleen ottaen on menossa. Kuski ilmaisi nukkuvansa yon Bergamossa, ja jatkavansa aamulla Milanoon. Tama tieto sopi meille paremmmin kuin olisimme osanneet toivoa. Ensin sovimme, etta me jaamme pois Bergamossa, silla yksi minun tuttuni asuu siella ja voisi mahdollisesti majoittaa meidat. Tekstiviestilla saapunut tieto kaatoi nama suunnitelmat. Kuski vain hymahteli huonolla englannillaan "Sleep, car, no problem". Matka oli pitka ja uuvuttava, mutta onneksi Bergamo tarjosi meille tervetuliaisiksi nayttavan ilotulituksen. Paastyamme parkkiin maissipellon reunamille kuski tarjosi meille viela teeta, konjakkia ja leipaa. Suunnitelmien alati muuttuessa han oli jo ehtinyt tukea meita tarjoalla suklaapatukoita ja omenoita. Matkan aikana olimme jotenkuten alkaneet ymmartaa toisiamme, ja illalla ennen nukkumaan menoa ehdimme jutella kuskin kanssa mm. kasvissyonnista ja siita kuinka se hanen mielestaan oli - monien muiden asioiden ohella - "nicht normal".

Yo oli kummankin osalta hikinen, itse tosin nukuin huomattavasti paremmin kuin B. Aamulla emme kumpikaan tarkkaan tienneet mita on tapahtumassa. Sen verran olimme ymmartaneet, etta meidat vietaisiin joka tapauksessa Milanoon. Ennen sita rekan lihalasti kuitenkin purettiin pienella Bergamolaisella teollisuusalueella, jonka jalkeen matka jatkui noin tunnin ruuhkassa jonottamisella, ennen kuin paasimme sinne minne kesa oli jo ehtinyt ennen meita, tuskaisen kuumaan Milanoon.

Porvarisarkea

München.

Meitä oli varoitettu etukäteen. Saksan kallein kaupunki. Konservatiivisia ihmisiä. Kaikki tämä pitää kyllä paikkansa: täällä on siistiä, puhdasta, keski-ikäistä ja tylsää. Roskaakaan ei näy kadulla, saati sitten köyhiä tai kodittomia. Kaikesta ulkokultaisuudesta ja porvarillisuudestaan huolimatta München on ihan mielenkiintoinen paikka, ja ehdottomasti lokin paratiisi.

Aloitimme päivän pitkien yöunien jälkeen kävelemällä keskustaan matkalla dyykkaillen läpi Mäkkärit ja Kill the Fucking Chickenit. Saaliiksi saatiin puolikas purilainen, parit ranskalaiset, kaalisalaatti, yksi limppari ja kahvikuppi. Kadunvarsiroskiksista löysimme jäätelöä, mehua, leipää, sateenvarjon, kangaskassin, munkkeja ja, uskokaa tai älkää, homopornoa. Katse oli siis suurimman osan ajasta keskittynyt roskiksiin, mutta sivusilmällä tuli katseltua myös mielettömän hienoa arkkitehtuuria.

Join liftikyydin suosittelemaa olutta enkä oikein vaikuttunut. En oikein tiedä onko vika minussa vai saksalaisessa oluessa, mutta kaikesta hehkutuksesta huolimatta kaikki täällä maistuu Lapparilta. (Tsekin oluet, ystävät rakkaat, ovatkin sitten aivan toinen asia).

Pyörittyämme kaupungilla tarpeeksi lähdimme takaisin Felixin luo toivoen matkalla törmäävämme ruokakauppaan josta dyykata tai ostaa illallista. Löysimme Motorama-kauppakeskuksen ja jotenkin kummassa myös sen roskikset. Mitä aarteita siellä odottikaan! Seitsemän avokadoa, tomaattia, salaattia, kurkkua, vanukasta, suklaakeksejä, banaaneja, mangoa, persikoita, omenoita, karhunvatukoita, kesäkurpitsaa, 20 kuitupatukkaa, sieniä, croissantteja.. Oi onnea! Illalla teimme vielä kävelylenkin puistossa ja löysimme sitruunalimonadia.

Majoittajamme Felix valmistuu tänään ranskan kielen alalta joksikin lie miksi ja on juhlimassa luokkakavereidensa kanssa, mutta toivon mukaan hänellä on huomenna aikaa näyttää meille jotain hänen lempipaikkojaan. Felix on rento taiteilijarenttu ja voisi tietää jotain mielenkiintoisempaa kuin kirkot ja aukiot.

Minun täyty vielä kertoa miten uskomattoman hieno kämppä tämä on. Ulkoa se näyttää pienenpieneltä mitättömältä kivitalolta, joka on ahdettu kahden isomman väliin, mutta sisällä odottaa ultramoderni neljän kerroksen koti. Felixin isä on arkkitehti. Hän on aikanaan ostanut talon huonossa kunnossa ja remontoinut siitä oikean aarteen. Kaikkialla on vaaleaa puuta, paljon valoa ja tilaa, portaissa ei ole kaiteita ja ikkunat sisäpihalla ovat koko seinän kokoisia. Kaikkialla on mietitty erikoisia ratkaisuja ja talo on todella toimiva. Kontrasti Miladaan, jossa ei ollut sähköä, suihkua tai kuumaa vettä on valtava.

Tämä on juuri sitä matkaamisen parasta antia: nähdä ja kokea, miten eri tavoin ihmiset voivat elää ja olla onnellisia.

Ääripäästä toiseen

Aamu alkoi taas kerran aikaisin, tavoitteenamme taittaa vajaa 400 km Prahasta Müncheniin muutamassa tunnissa. Liftiohjeet olivat hyvin hallussa kun pakkasimme edellisillan aivan loistavaa dyykkisaalista kassiin samalla kun söimme aamupalaksi keskellä yötä paistettuja lettuja. Muu talo nukkui vielä kun saimme kamat kasaan, muutamat jäähyväiset suomalaisille kavereille ja kiitoslappu ilmoitustaululle, olimme valmiita matkaan. Dyykattiin vielä matkaeväiksi Miladan naapurissa sijaitsevasta opiskelija-asuntoloiden roskakatoksesta ainakin kilon pussi täydellisen kypsiä kirsikoita. Ne eivät olleet aivan yhtä hyviä kuin edellispäivänä Miladaan tuodut dyykkikirsikat, mutta toimivat vallan hyvin ilmaisena naposteltavana.

Kirsikkapussi kainalossa matkasimme ensin bussilla ja sitten kahdella eri metrolla liftipaikalle, kävimme aseman vieressä ostoskeskuksessa kuluttamassa viimeiset tsekin kruunut ja nousimme tien varteen. Noin puoli tuntia liftattuamme eräs hyvin innokas nuori mies olisi vienyt meidät Plzeniin, mutta kieltäydyimme koska ajattelimme saada paremman kyydin paljon pidemmälle. Noin tunnin kohdalla alkoi toivo jo hiipua, ja kun seuraava auto tarjoutui viemään meidät hieman Plezenistä eteenpäin, hyväksyimme tarjouksen. Huonosti englantia puhuva tsekkiläispariskunta lapsineen jätti meidät hyvin hiljaiselle huoltoasemalle keskelle ei mitään, ja ajattelimme että kaikki toivo on mennyttä. Kosmos ei kuitenkaan hylännyt meitä tälläkään kertaa, vaan saimme kyydin noin 50 km päähän Münchenistä toiselta ihmiseltä jolta kysyimme kyytiä. Keski-ikäinen autokauppias jätti meidät isolle ja vilkkaalle huoltoasemalle, jossa meidän oli pyörtymisen välttämiseksi syötävä eväitämme. Onnistuimme saman tien nappaamaan yhden paistetun perunan kahvilan tiskikärrystä ja livahtamaan portin ali maksulliseen vessaan hakemaan helpotusta ja vessapaperia.

Kun tarpeet oli tyydytetty, aloimme kysellä kyydin perään, ja saimme taas myöntävän vastauksen toiselta vaivaamaltamme ihmiseltä. Tämä Münchenissä englantia ja ranskaa työkseen opettava mies oli kova kehumaan kotikaupunkiaan koko matkan, ja ilmeisesti hän piti meille puhumisesta niin paljon, että ajelutti meitä ympäri kaikkien Münchenin tärkeiden nähtävyyksien tavoitteenaan viedä meidät suoraan kaverimme etuovelle. Osoitteen perusteella hän ei taloa löytänyt, mutta ystävällisten kaduntallaajien ohjeilla hän jätti meidät korttelin päähän oikealta ovelta.

Tämä oli ensimmäinen kerta kun olimme Münchenissä. emmekä siis olleet koskaan käyneet tämän kaverin kotona. Hämmästys olikin melkoinen kun huomasimme opiskelijapojan asuvan todella hulppeassa kämpässä aivan keskustassa. Arkkitehti-isän kanssa asuminen selittää oikein hyvin todella luovat sisustusratkaisut ja aivan viimeisen päälle olevat kodinkoneet. Maksullisen vessan itsestään puhdistuva istuinrengas oli jo jotain, mutta työtason alta vedettävä kosketuksella toimiva liesi jättää sanattomaksi. Kuuma suihku, tuore ruoka ja koneessa pyörivät pyykit ultramodernissa kodissa luovat niin vahvan kontrastin sähköttömälle Milada-squatille, että tähän tottuminen vie varmaan pari päivää..

Prahalaisesta sateesta...

Kylla, Prahassa on satanut lahes koko ajan kun olemme olleet taalla. Tiistaina saavuimme sateiseen kaupunkiin ja etsimme oikeaa squattia jatkuvassa tihkusateessa. Ulos kaupungille olemme uskaltautuneet niina harvoina tunteina kun sade on joko vahaista tai pitaa pienta taukoa. Auringon naimme ensimmaisen kerran vasta tanaan iltapaivalla. Oli oikein miellyttavaa ottaa aurinkoa talon parvekkeella kasvien ymparoimina, ja kuunnella kauempana kaupungilla pauhaavaa ukkosta.

Sade ei normaalisti ota nain paljon pannuun, mutta nyt se vaikeuttaa elamaa harvinaisen paljon. Miladassa, jossa siis talla hetkella oleskelemme, on sahkoa vain silloin kun jotain tapahtuu ja on jarkevaa kaynnistaa agregaatti. Lamminta vetta taloon ei tule ollenkaan, ja jos kaasu on lopussa, ei vetta saa lammitettya millaan. Tama tosin haittaa vain tiskien ja vaatteiden pesemista, silla suihkua ei myoskaan loydy. Veden kanssa saa kylla muuten pelata, silla esim. vessan huuhteleminen hoidetaan kasin amparista vetta kaatamalla, kun tarvittavaa vesisailiosysteemia ei ilmeisesti ole. Eniten sateesta on kuitenkin ollut harmia juuri meille, silla meidan Berliinissa sunnuntaina ensimmaisen kerran pesemamme vaatteet eivat kosteasta ilmanalasta johtuen ole vielakaan kuivuneet. Tama saattaa jollakin mielenkiintoisella tavalla liittya siihen, etta Barbara ei loytanyt pyykkien joukosta lainkaan omia alushousujaan...

Mutta kylla tama tasta. Tanaan Miladaan saapui pari suomalaista tyttoa, eli voimme edelleen jatkaa suomen puhumista huoletta. Aikaisemmin paivalla pesimme porukalla kaikki talon tiskit ja alakerran yleiset tilat eilisten punkbileiden jaljilta, joten voimme viettaa viimeisen paivan talossa hengaillen hyvalla omallatunnolla.

Lahelta piti tilanteita

Eilen oli se suuri paiva, kun meidan oli tarkoitus jatkaa taas matkaa, talla kertaa maaranpaana Praha. Paikassa, jossa hengasimme Berliinissa, majaili myos muutama prahalainen squattaaja, jotka lupasivat majoittaa meidat. Itse asiassa tyypit suostuivat nayttamaan meille hyvan liftipaikan, jonne voisimme menna kaikki yhdessa. Prahalaiset olivat kaikessa tekemisessaan hieman suurpiirteisia ja epamaaraisia, joten tarkkaa lahtoaikaa tai paikkaa ei meille viela tassa vaiheessa kerrottu. Epatietoisina lahtoajasta me paatimme herata aikaisin ja olla valmiína hyvissa ajoin ennen lahtoa. Suihkussa oli kayty ja kaikki pakattu jo yhdeltatoista, mutta matkakumppaneita ei nakynyt. Pitkan ja runsaan aamiaisen ja parin tunnin torkkujen jalkeen tapasimme heidat keittiossa noin kahdelta iltapaivalla, jolloin vasynyt ja krapulainen vastaus kaikkeen oli, etta lahdetaan kun jaksetaan. Tuskastuneina kaikkeen odottamiseen tiedustelimme tarkan liftipaikan ja lahdimme matkaan edelta kasin.

Ratikan, U-bahnin ja muutaman S-bahnaseman paassa hyppasimme junasta suoraan todella rankkaan sateeseen. Ehka puolen tunnin odottelun jalkeen valtavat sadepisarat ja rakeet vaihtuivat suurinpiirtein siedettavaksi sateeksi, juuri kun pari prahalaista kaveria nousi junasta meidan seuraksemme. Kavi ilmi, etta he olivat vain kuulleet tasta hyvasta liftipaikasta, mutteivat itse olleet koskaan liftanneet Prahaan. Lyhyt tutkimusretki paljasti paikan aivan paskaksi, ja paatimme hypata seuraavaan junaan ja menna vahan edemmas. Ilman yhtaan parempaa liftipaikkaa me paatimme erota kavereista ja kayda tsekkaamassa netista loydetty liftivinkki.

Schoneweiden S-bahnin lahtelta loytyi juuri oikea Jet-huoltsikka, jossa odottelimme - talla kertaa mukavassa auringonpaisteessa - noin tunnin ennen kuin mukava saksalainen businessmies lupasi heittaa meidat Dresdeniin noin puolivaliin matkaa. Automatka oli mukava ja sopivan hiljainen, itse juttelin kuskin kanssa niita naita kun matkakumppanini ilmeisesti nukkui takapenkilla. Hetken paasta puhe kaantyi matkasuunnitelmiin ja sopivaan paikkaan jattaa meidat pois. Takapenkkilaisemme oli aivan pihalla kaikesta, ja yhtakkia halusi jaada pois kyydista seuraavalla huoltoasemalla. Kuski oli hieman vastahakoinen mutta suostui kuitenkin pyyntoon. Autosta pois paastyamme kerroin ihmetellen Barbaralle, etta ollaan huoltoasemalla noin kuudenkymmenen kilometrin paassa Dresdenista, tama kun oli kuullut ja luullut etta matkaa on enaa 5 kilometria.

No, ei muuta kuin taas odottelemaan. Noin tunnin jalkeen saimme kyydin Dresdeniin asuntoautosta. Dresdenissa he totesivat, etta emme ikina paase autobahnin toiselle puolelle, missa ristys Prahan tielle oli, joten he ajoivat meidat viela n. 20 minuuttia oikealle puolelle. Dresden osoittautui todella nihkeaksi paikaksi. Odoteltuamme n. kaksi tuntia ja kysyttyamme n. sadalta rekalta aloimme olla jo epatoivoisia. Kello oli jo yli kymmenen illalla ja aurinko laskemassa. Mietimme jo yopymista metsassa tai huoltoaseman vessassa kun tsekkilainen pariskunta lahestyi meita. He lupasivat vieda meidat Liberec-nimiseen kaupunkiin 10 kilometrin paahan Saksan rajalta Tsekkeihin. He tarjosivat meille myos yopaikkaa jos meilla ei sellaista kerta Liberecissa ollut. Otimme tarjouksen innokkaan vasyneesti vastaan.

Pari tuntia autossa ja olimme perilla. Paikka oli oikea lukaali ja saimme teeta ja Briteista ostettuja omenapiirakoita, ja ennen kaikkea, nukkua ihanan pehmealla patjalla. Aamulla mies oli menossa tyoasioissa Prahaan ja kahdeksalta kiidimme hanen tyokaverinsa kyydissa melkein perille. Tiet keskustaan olivat tukossa, joten me jaimme pikatien laitaan josta kavelimme kotiloita varoen lahimmalle metroasemalle. Pummilla tietysti sisaan niinkuin aina ja olemattomilla tsekin kielen taidoilla valittiin hauskalta kuulostava asema jolla jaada pois. Kaikki sujui kuin tanssi tahan asti, mutta rullaportaiden ylapaassa tormasimme tarkastajiin. Tsekkilaisesta systeemista taysin tietamatta pysahdyimme kuuliaisesti ja selitimme kuinka ei ole rahaa ja lompsa kateissa jne. Eraalla virkaintoisella tarkkarilla oli vaikeuksia niella juttua, joten han otti Barbaran passin pantiksi kunnes kavisimme jostakin hakemassa heille 700 kruunua (n. 25 euroa) per nena sakkojen maksuun. Kunnon aktivisti ei tallaiseen taivu, ja ainoaksi vaihtoehdoksi tarkkislaisten mielesta jai jaada odottelemaan poliisia. Noin vartin odoteltuamme oli ilmeista ettei mitaan poliisia ole tulossa, ja Barbara tilanteeseen tuskastuneena vaati saada passinsa takaisin. Selitimme keksityn stoorimme sedalle viela kerran, jonka jalkeen han vain antoi passin takaisin ja paasti meidat menemaan.

Huojentuneina jatkoimme matkaamme kohti Milada-squattia hyvin epamaaraisten ohjeiden perusteella ja kaveltyamme pari tuntia sateessa painavat rinkat selassa ilman ruokaa loysimme vihdoin perille. Talon keittiossa odotti iloinen yllatys: pari turkulaista aktivistikaveria oli asunut samassa paikassa jo viikon. Pienet torkut, mahtava ruoka ja kaikki oli taas kunnossa. Paiva meni rattoisasti suomenkielisessa seurassa jutellen, dyykaten ja info-cafessa ilmaista kaljaa, ruokaa ja nettiyhteytta rakastaen. Huomenna on uudet kujeet, mutta taman paivan jalkeen on vaikea odottaa mitaan parempaa.

Päivät vierivät Berliinissä...

Herättiin tosiaan sieltä Köpissä olevasta kommuunista ja sen vieraspatjalta ilman sen kummempia suunnitelmia. Köpin hullu tungos ja sekava punkkarimeininki ei oikein ollut meidän mieleen, ja päätimme etsiä uutta yöpaikkaa. Hengailtuamme vähän Alexanderplatzilla suuntasimme kohti Friedsrichshainia, jossa tiesimme olevan muutamakin taloprojekti tai squatti. Nämä ovat kaikki keskittyneet Rigaerstrasselle, ja jostain syystä kaikista näistä päädyimme numeroon 78. Se ei ole vallattu talo, mutta porukka on enimmäkseen kolmelta eri vallatulta talolta, jotka päättivät yhdessä ostaa talon ja nyt he kunnostavat sitä. Noin 50 asukkaasta huolimatta talon arki tuntuu sujuvan todella hyvin, puhumattakaan n. 20 vieraasta joita talolla on Berlin action weeks -tapahtuman takia. Keittiössä hengailee aina porukkaa ja joka päivä tehdään illalla yhteinen ruoka. Seuraavaksi olemme menossa Prahaan ja mahdollisesti vallatulle talolle nimeltä Milada. Sattumalta puolet talon possesta on nyt Berliinissä ja majoittuu samassa talossa kuin me :D

Talolla hengailun ja kaupungilla pyörimisen lisäksi ollaan oltu myös aktiivisia. Keskiviikkona käytiin vähän katsomassa Berliinin squattausmeininkejä parin korttelin päässä majapaikastamme. Päädyttiin paikalle oikeastaan monien sattumien kautta. Alunperin vaan törmättiin kadulla tuttuun valtaajakaveriin Turusta, jonka kanssa alettiin jutella action week-hommista. Päädyttiin viereiseen squatkahvilaan syömään vegaanimättöä ja juomaan kukin mitäkin. Rennon jutustelun keskeytti saksankielinen info juuri vallatusta talosta, jonne kaivataan lisäjoukkoja baariin kokoontuneesta väestä. Parin saksalaisen tulkattua meille homma noin karkeasti, lähdettiin pareittain kulkemaan kohti homman ydintä. Meikäläiset ei kaivanneet putkaan, joten hengailtiin vaan ympäriinsä ja tarkkailtiin tilannetta. Varmaan parin tunnin pattitilanteen jälkeen ja poliisien kerran kehotettua ihmisiä hajaantumaan päätimme siirtyä lämpimiin sisätiloihin. Talolla ei selvästikään ollut tapahtumassa mitään vielä pitkään aikaan, eikä kukaan tiennyt seuraavasta siirrosta vielä mitään.

Tämä oli kuitenkin hyvä oppitunti ajatellen lauantaista action weekin kohokohtaa, Tempelhof-lentokentän valtausta. Infoa oli jaettu äärimmäisen vähän, ja harva tuntui oikeasti tietävän yhtään mitään koko homman suunnitelmista. Päädyimme paikalle vajaan tunnin ilmoitetun kokoontumisajan jälkeen, mutta emme missanneet mitään. Paikanpäällä tyypit jakoivat mahdollisimman huomaamatta jengille joko valkoisia tai vihreitä lappusia sanoen että vain lapun värillä on väliä. Juteltuamme parin saksankielisen tyypin kanssa tulimme siihen tulokseen että koko homma on äärimmäisen epäilyttävä eikä todellakaan voi tietää mihin koko tapahtuma päättyy. Varsinkin, kun paikalla oli aivan helvetisti poliisiautoja ja mellakkapoliiseja ja lisävarustuksina kolme vesitykkiautoa, yksi poliisitankki ja ilmassa pörisevä helikopteri.

Itse action alkoi kuitenkin suht nopeasti, kun valkoisella lipulla pyydettiin valkoisen lapun saaneita tyyppejä seuraamaan. Lopulta koko ihmismassa alkoi valua kulkueena kohti aseman toista reunaa, ennen kuin poliisi sai ajoneuvot massiivisessa rivissä porukan pysähtymään. Yksi kova paukahdus, poliisien hajaantumiskäskyt ja hyökkäysvalmiudessa lähestyvä vesitykki sai porukan nopeasti vaihtamaan suuntaa. Taas hetki miettimistä ennen seuraavaa siirtoa, aina vaan lisää poliisiautoja paikalle, ja väkijoukko lähti yrittämään kohti lentokentän kiitoratoja. Itse seurasimme rauhallisempien joukossa perästäpäin. Valtavan lentokenttärakennuksen sivua vahtivat lukuisat vartijat koirineen ja jatkuvasti uudet poliisiautot halkoivat väkijoukkoa pillit ulvoen. Bileet vaikuttivat pysähtyneen kiitoratojen vieressä kulkevalle autotielle, aidan ja massiivisen poliisirintaman estäessä joukon etenemisen. Taas hieman mellakkapoliisien siirtymistä paikasta toiseen, vesitykkien esiintulo ja me olimme saaneet tarpeeksemme. Oli aivan ilmeistä ettei kukaan pääsisi kentän aitojen sisäpuolelle, eikä katubileet muutaman rummun ja satojen poliisien kanssa innostaneet moniakaan. Myöhemmin kuulimme, että bileet olivat pian poistumisemme jälkeen siirtyneet läheiseen puistoon ja viimeiset epätoivoiset kentälle tunkeutumisyritykset päätetty siirtää myöhempään yöhön.Samalla kuulimme myös jonkin tahon epävirallisia laskelmia siitä, että koko tapahtumassa oli ollut 4000 osanottajaa ja 1400 poliisia.

Suurin osa ajasta on kuitenkin mennyt ihan perusturistihommissa. Ollaan syöty ihan mahtavia vegaanisia (ja valmiiksi vegaanisiksi merkittyjä) sorbetteja puistossa, käyty iltapäiväteellä Morgenrot-nimisessä kollektiivikahvilassa, johon allekirjoittanut rakastui täysin, tietysti tarkastettu muuri, hengailtu joka päivä pieni hetki Köpillä, dyykattu juustoja paikallisen kaupan takaa, syöty parit dönerit, ajettu pummilla kaikilla mahdollisilla kulkuvälineillä, ihasteltu todella monia tyhjiä taloja (ja päätetty vallata niistä joku heti KUN muutetaan tänne). Ollaan myös rakastuttu kaupungilla irrallaan juokseviin koiriin, halpaan kaljaan, Friedrichschainin ja Prenzlauer Bergin kaupunginosiin, luomukauppoihin ja rappioromantiikkaan.

Saksan valtausmeiningit eivät siis oikein sytyttäneet, enemmän kiinnostaa majapaikassamme asuvan, Liettuasta kotoisin olevan valtaajatyypin kertomukset hylätystä huvipuistosta, joka hyvin saattaisi olla tutustumisen arvoinen. Lentokenttä Berliinissä, ehkä huvipuisto kotimatkalla jossain päin Liettuaa..?

Huomenna matka jatkuu Prahaa kohti!

Kööpenhaminasta Köpiin

Tiistaiaamuna keräsimme kimpsumme ja kampsumme ja suuntasimme kohti liftipaikkaa, josta pyrimme jompaan kumpaan Etelä-Tanskan satamaan, josta päästä Saksaan Berliiniin. Ensimmäinen kyyti vei meidät Nyradiin huoltoasemalle, jossa moni rekka piti taukoa. ensin tarkistimme kahvilasta, mutta siellä oli jonkseenkin hiljaista. Onneksi silti tarkistetiin, sillä tarjoutui loistava tilaisuus table-divingiin, saimme saaliiksemme paljon ranskanperunoita ja suolakurkkua. Tämä oli kuitenkin vain hyvän onnen alkua. Jututimme rekkakuskeja, ja yksi tsekki oli menossa läntisempään satamaan. Se kuitenkin olisi kiertänyt aika paljon ja tuonut ainakin kaksi tuntia lisää matkustuaikaa meille. Viereen pysähtyi saksalainen kuski, joka osoittatui oikeaksi enkeliksi.

Hän oli matkalla Müncheniin ja aikoi pitää 9 tunnin taukonsa ennen lähtöä huoltoasemalta. Hän ei puhunut englantia emmekä me saksaa, mutta jonkin aikaa elehdittyämme hän tarjoutui viemään meidät suoraan Gedserin satamaan. Satamassa hän kirjoitti lappusiaan uusiksi jotta toinen meistä pääsisi ilmaiseksi hänen kanssaan rekassa lautalle. Samalla hän hommasi toisellekin samanlaisen paikan toisen rekan kyytiin, joten loppupeileissä emme joutuneet maksamaan lauttamatkastakaan mitään. Kun odottelimme lautan tuloa hän jatkuvasti yritti saada meille suoran kyydin Berliiniin (hän melkein puhui meille paikat saksalaiseen eläkeläisbussiin).

Lautalla hän antoi meille tarjouskuponkinsa, joilla saimme kahvilasta 35 % alennusta. Kahvilatyöntekijä vielä laskutti jonkun toisen aterian vahingossa meiltä, ja selvityksen jälkeen saimme rahat takaisin ja ilmaisen pillimehun!

Lopulta sama kuski vei meidät n. 100 kilometrin päähän Berliinistä, osti meille suklaapatukat ja huoltoasemalla puhui meille seuraavan kyydin suoraan Berliinin keskustaan. Tämä kyyti oli tv-tuottaja joka ajoi koko matkan 180 km/h. Hän piti puhumisesta, ja halusi vielä Berliinissä tarjota meille kantapaikassaan oluet. Parin tuopillisen jälkeen hän halusi viedä meidät suoraan Köpille, josta toivoimme saavamme yöpaikan.

Köpillä oli paljon ihmisiä ja kukaan ei tuntunut tietävän mitään. "Nukkumasalissa" oli kitaraa soittavia hippejä ja koiranpaskaa patjalla. Lopulta löysimme jonkun, joka asui Köpillä ja lupasi meille asunnostaan vieraspatjan. Olimme todella väsyneitä tässä kohti kellon ollessa jo 2 yöllä. Vieraspatja sijaitsi n. 2 ja puolen metrin korkeudessa ja pääsy sinne rikkinäisillä tikkailla oli väsyneessä tilassa aikamoinen akrobatianäyte. Lisäksi pihalla porukka melskasi koko yön, mutta nukuimme silti sikeästi.

Hengailua Köpiksessä

Kun vihdoin pystyimme jättämään kamat jonnekin ja rentoutumaan siinä suhteessa, lähdimme tutkimaan kaupunkia enemmän. Syötiin jäätelöä keskustassa, käveltiin Christianiaan ja kokonaan sen ympäri, tutustuimme myös Christianian aluskasvillisuuteen ja joutsenperheisiin.

Kävimme uudelleen Ungdomshusetilla, tosin tällä kertaa suurin osa ihmisistä oli sisällä talokokouksessa ja pihalla hengaili vain rasittavia mukuloita. Pienen dyykkireissun jälkeen tilanne ei ollut juuri muuttunut joten lähdimme kohti Bumzenia.

Helsingborg - Kööpenhamina

kahdeksan aikaan aamulla vartija tuli herättämään ja sanoi ettei terminaali ole hotelli. No, siitä otimme seuraavan lautan Helsingöriin. Aurinko paistoi ja vaikka väsytti fiilis oli hyvä. Odoteltiin 20 minuuttia seuraavan lautan tulemista ja mentiin odottamaan tien varteen lautalta purkautuvaa autojonoa. Toinen ohiajava auto pysähtyi, ja vei meidät 9 km päähän Kööpenhaminasta. Rinkat selässä käveleminen tuntui aika turhauttavalta, joten kun hyvä paikka löytyi, niin liftattiin keskustaan.

Keskustassa mietimme missä nukkuisimme seuraavan yön. Vietimme tunnin nettikahvilassa etsien seuraavia sohvia huonoin tuloksin. Köpiksen aurinko odotti meitä samoin kuin Christiania - josta toivoimme löytävämme myös Barbaran tutun Christianin. Christiania emme löytäneet, mutta Christianiassa oli maailman söpöimpiä taloja, kukkia, taidetta ja ihmisiä. Illan sirkusesitystä emme jääneet katsomaan (se oli aika kallis, niin kuin koko Tanska muutenkin huom), vaikka meille luvattiin hätätilassa nukkumispaikka sirkusteltasta. Päätimme lähteä uudelle Ungdomshusetille ja kysyä sieltä yösijaa. Matkalla Ungdomshusetille meinasimme squatata oman talon, mutta jatkoimme kuitenkin matkaa. Perillä "nuorisotalolla" oli rento tunnelma ja hauskoja tyyppejä. Edellisillan bileiden jälkiä siivottiin vielä, mutta silti meille ehdittiin luvata yöpaikka ja esitellä taloa.

Talolta päätimme lähteä kokeilemaan dyykkionnea, ja löysimme aika hyvän pienen ruokakaupan, josta mukaan lähti banaaneja ja omenoita. Myöhemmin löysimme samasta paikasta myös vegaanisen pasta-aterian, sieniä, tomaatteja ja lintujen rasvapalloja :)

Talolla tyyppien suunnitelmat olivat muuttuneet, ja meille ehdotettiin uudeksi yöpaikaksi Bumzen-nimistä kommuunia. Bumzenilla meidät otettiin vastaan hieman väsyneesti mutta kuitenkin ystävällisesti - he ilmeisesti majoittavat kaikki kaupunkiin tulevat aktivistit. Bumzen on nykyisin laillistettu squat, jota asukkaat parhaansa mukaan kunnostavat. Valoja ei joka paikassa ollut ja ovet olivat jumissa, mutta muuten homma tuntui toimivan. Minä ehdin pestä hiukseni jo lavuaarissa ennen kuin meille kerrottiin, että talossa on myös suihku. Nukuimme hyvin, noin 13 tuntia lattialla makuupusseissa.

Tukholma - Helsingborg

Aamulla tehtiin vähän ruokaa ja lähdettiin edellispäiväisen vinkkien perusteella suuntamaan kohti Kungens kurvaa ja sen Statoil-huoltoasemaa. Pari kertaa piti kysyä tietä, mutta paikka löytyi aika helposti. Saatiin just heitettyä rinkat maahan kun asemalta ulos tuli Uumajalainen tuttu Magnus. Magnus ei muistanut mua heti, mutta kun hetki juteltiin siitä missä oltiin tavattu alkoi koko homma palata mieleen.

Magnus vähän kertoi miten Ruotsissa kannattaa liftaaminen hoitaa, ja saikin itse aika nopeasti kyydin omaan määränpäähänsä. Me odoteltiin Statoililla vielä noin kaksi tuntia, ennen kuin ystävällinen nainen lupasi viedä meidät "parempaan paikkaan."

Parempi paikka oli Tumban Shell, joka kuulemma on rekkakuskien suosiossa, mutta ainakaan meitä paikka ei suosinut. Yritimme kovasti liftata yhteensä ainakin viisi tuntia sateessa, kunnes oli pakko luovuttaa ja etsiä tunnelbana. Viimeinen oljenkortemme oli seitsemältä paikallista aikaa satamaan saapuva Viking Linen laiva, ja sen rekkakuskit. Asetuimme hyville asemille odottamaan rahtiluukun aukeamista, ja saimme suomalaisen rekkakuskin pysähtymään keskelle ajokaistaa. Hetken miettimisen jälkeen hän lupautui ottamaan meidät kyytiin ja viemään seuraavat neljä ja puoli tuntia etelään. Loppujenlopuksi kun juttu alkoi luistamaan ja hän alkoi luottaa meihin vähän enemmän hän päättikin viedä meidät suoraan Helsinborgiin ja pitää taukonsa vasta siellä. Sinne saavuttiin n. kolmelta yöllä, joten päätettiin nukkua terminaalissa.

Vihdoin ja viimein.

Moi kaikki! Nyt oon jo Berliinissä, aikasemmin ei oo ollut oikein sopivaa saumaa kirjoittaa. Mutta itse tarina alkaa näin:

Lähdettiin perjantaiaamuna Viking Linen laivalla kohti Tukholmaa, tarkoituksena saada jo laivalta rekkakyyti mahdollisimman kauas. Suurin osa matkasta tietty lööbailtiin ympäriinsä ilman sen kummempaa tekemistä, mutta matkan viimiset pari tuntia hengattiin rekkakuskien loungen edessä kärkkymässä kyytiä. Yhdelle suomalaiselle kuskille puhuttiin, mutta sen kyytiin mahtu vaan yks ihminen. Muut kuskit oli aika tylyjä.

Hetki tätä aikaisemmin meille oli tullut juttelemaan joku suomalainen mies, joka oli matkalla Jönköpingiin. Koko paikka oli meille kummallekin outo, kuultiin mieheltä että se olis matkan puolivälissä ja päätettiin passata tää mahdollisuus.

Kun lopulta oltiin Tukholmassa, mentiin suoraan Kafe 44:ään ja yritettiin kysellä majapaikkaa. Ilmainen nettiyhteys saatiin, mutta muu apu jäi saamatta. Epätoivoisesti koitettiin sitten ottaa yhteyttä kaikkiin Tukholman tuttuihin ja tuntemattomiin vähän huonolla menestyksellä. Muutaman tunnin yrittämisen jälkeen mun vanha viime syksyinen CouchSurfer isäntä vastas puhelimeen ja toivotti meidät tervetulleiks. Huh. Päästiin parin eksymisen jälkeen perille, ja saatiin todella lämmin ja ystävällinen vastaanotto. Puhuttiin sekaisin suomea, ruotsia ja englantia koko ilta, nukuttiin ihanalla ilmapatjalla, käytettiin talon omaa nettiä ja tarjottiin meille mahdollisuus syödä ruokia ja katsella koneella leffoja. Illalla ennen nukkumaanmenoa eräs talon asukeista itse pyysi meitä jäämään pidemmmäksi aikaa, vaikka me ajattelimme päästä Tukholmasta etelään mahdollisimman pian.